Sup­liik­ki su­per­san­ka­ri­ko­ke­las (Ryan Rey­nolds) nie­lai­see kar­vaan pil­le­rin ja vaih­taa kiil­to­ku­va­po­jun ul­konäön kuo­le­mat­to­muu­teen. Trans­for­maa­tion kääntö­puo­le­na on ki­vu­lias ja fa­ta­lis­ti­nen syn­ty­ta­ri­na, jo­ka tun­tuu sul­ke­van pois pait­si 360-päivän sek­sior­giat myös sii­rap­pi­mai­sen on­nen kruu­naa­man avio­lii­ton.

Jo­hon­kin Watch­me­nin, Han­coc­kin ja Kic­kas­sin naa­pu­rus­toon ti­pah­ta­va toi­min­ta­ko­me­dia tun­nus­taa X-Men -vä­riä, mut­ta tar­joi­lee oma­lei­mai­sen räväkkää ja räävä­suis­ta hu­pai­lua. Toi­min­ta on ehkä en­nal­ta-ar­vat­ta­van kit­ka­ton­ta, mut­ta läppä on ihas­tut­ta­van terävää ja run­sas­ta — vä­lillä mo­lem­pia yhtä ai­kaa. Pop-viit­tauk­sia sa­te­lee kuin gil­mo­re­girl­seis­sa kon­sa­naan ja asen­ne on sekä upean il­ki­ku­ri­nen että gen­re­tie­toi­nen. Juo­ni jää ohuek­si, mut­ta toi­min­nal­li­se­na stan­dup­pi­na tämä on rau­taa. Tässä kon­teks­tis­sa myös neljän­nen seinän mo­neen ker­taan rik­ko­van me­ta­kik­kai­lun an­taa an­teek­si läpässä.