Rovaniemi ei pintapuolisesti vaikuta kaupungilta, jossa tekohymyllä ja -ripsillä koristellut, urheilijapoikien läheisyyteen hamuavat, ammattikouluälykkyydellä ja muutenkin -varustellut pimut heittelisivät toisiaan ilmaan, tekopirteitä kannustushuutoja ilmoille päästellen.
Rovaniemi ei pintapuolisesti vaikuta kaupungilta, jossa tekohymyllä ja -ripsillä koristellut, urheilijapoikien läheisyyteen hamuavat, ammattikouluälykkyydellä ja muutenkin -varustellut pimut heittelisivät toisiaan ilmaan, tekopirteitä kannustushuutoja ilmoille päästellen.
Cheerleading, tuo amerikkalaisen ammattiurheilun ympärille kehittynyt pampulanpyörittely, on noussut globaaliksi urheilulajiksi. Suoritustasojen maailmanlaajuinen vertailu ei tosin kannata. Ice Queens, pohjoisen Suomen huonoin cheerleading-joukkue on nimittäin eräänlainen goottiversio amerikkalaisista esikuvistaan.
Jääkuningattarien valmentaja Mira on täynnä voitontahtoa. Jumbosijoilta noustaan, virheistä opitaan. Mallia haetaan Texasista asti, maailman parhaan cheerleading-seuran harjoituskeskuksesta. Mira poimii keittiöpsykologin ammattitaidolla lauseen sieltä, lauseen täältä. Menestysideologioita lätkitään jopa neulalla iholle. Viestin sisällön tartuttaminen teinityttöihin pakkasen keskellä on haasteellisempaa kuin leimaksi käsivarteen. Menestysresepti ei ole kopioitavissa kaikkiin olosuhteisiin.
Kiehtovimmillaan Christy Garlandin dokumentti Cheer Up on kyseenalaistaessaan harrastusmuotoisen urheilu- tai liikuntatoiminnan tavotteellisuuden. Ristiriita tuloksellisuuden ja vakavuuden, lopullisen tarkoituksen ja mahdollisuuksien välillä on huima. Nuorten ihmisten elämässä on paljon muutakin mietittävää kuin akrobatia. On läheisten kuolemaa, haurasta teinirakkautta ja kaljanjuontia.
Menestyshaaveiden kasvaessa joukkueen sisällä, kemia heikkenee, ääripäät korostuvat, hauskuus katoaa. Garlandin näkemyksen voi jokainen rinnastaa myös omaan työ- ja harrastuselämäänsä. (VA)