Oopperalaulaja Claire Lescot on kolkko neito, kilpakosijoille ei herkästi tihku vastarakkautta.
Oopperalaulaja Claire Lescot on kolkko neito, kilpakosijoille ei herkästi tihku vastarakkautta. Rakkaudetta jäävät sekä ruotsalainen tiedemies Einar Norsen, että mystinen, puolituntematon intialaismaharadza. Rantaruikutukseen kyllästynyt Norsen lavastaa itsemurhansa, herättäen laulajatähdessä yhtäkkisen, perusteettoman nopean kaipuuntunteen.
Kolmiomelodraaman kaavaa orjallisesti noudattava L’Inhumaine on ongelmalapsi. Elokuvan tekniset ansiot, art deco -henkinen lavastus ja näennäisen avantgardistinen esillepano tuntuvat yhdentekevän juonen lomassa liioittelulta. Ylitsepursuavat puutteet eivät saa ansaitsemaansa tukea tarinan puolelta.
Vuosien 2012 ja 2015 välissä värisävytetty ja 4K-muotoon muutettu digiprintti korostaa kuvallista erityisyyttä. Layerit, värisävyt monipuolistavat ja tukevat alkuperäistä ideaa. Perkussionisti Aidje Tafialin tuoreeltaan säveltämä tehokkaasti groovaava musiikki tuo elokuvaa 2000-luvulle. Ranskalaisesti trendikäs vaihtoehtoloungejazz sopii sekä kuvaan että aikaan. Alkuperäissävellyksestä vastannut Darius Milhaud tuskin olisi samaa mieltä.
Elokuvaa esitettiin Kino Klassikko -sarjassa Orionin syyskaudella 2016 englanninkielisin tekstityksin. (VA)