Harrasta harrasta, kehotti Juice Leskinen.
Harrasta harrasta, kehotti Juice Leskinen. Hartautta luostarin täydeltä nähdään ja kuullaan ranskalaisen Xavier Beauvois’n loistavassa elokuvassa Jumalista ja ihmisistä. Se kuvaa trappistimunkkeja, jotka vuonna 1996 joutuvat panttivangeiksi Algerian sisällissotaan. Yhdellä puolen on valtaa pitävä, korruptoitu armeija, toisella siviilejä teurastavat ääri-islamistigerillat. Miten auttaa kylää ja kansaa rauhanomaisin keinoin?
Elokuva olisi täydellinen ilman taustana olevaa tositarinaa, mutta sillä se kunnioittaa kauniisti ja tärkeällä tavalla seitsemän vakaumuksensa puolesta uhrautuneen munkin muistoa. Karunkaunis, tiukassa yksinkertaisuudessaan visuaalisesti rikas filmi muodostuu jännitystarinaksi annostellessaan tietoa päivä päivältä tukalammaksi käyvästä luostarin tilanteesta. Psykologinen näkökulma munkkipersooniin, uskonnollinen ja filosofinen henkisyys, gregoriaaninen kirkkolaulu ja kylän normaalia elämää rikkova väkivalta ja sota aiheena kohottavat Beauvois’n elokuvan viime vuosien parhaimmistoon niin muodoltaan kuin sisällöltään.
Vaikka Jumalista ja ihmisistä sai Cannesissa vuonna 2010 Tim Burtonin johtamalta tuomaristolta ”vain” toiseksi tärkeimmän palkinnon Grand Prix’n (Kultaisen palmun sai Apichatpong Weerasethakulin Uncle Boonmee), Xavier Beauvois’n filmi on ykkösluokan elokuva.
Se sai, aiheensa huomioiden ehkä odotetusti, myös ekumeenisen juryn palkinnon. Jumalista ja ihmisistä kertoo tosipohjaisesti roomalaiskatolisen kirkon benediktiiniläisistä trappistimunkeista Algerian pohjoisen osan vuoristoseudulla sisällissodan aikana 90-luvulla. Algerian kymmenvuotinen sisällissota oli alkanut vuonna 1992, kun armeija hylkäsi vaalituloksen ja otti vallan. Hallituksen joukkojen ja ääri-islamistien yhteenotoista huolimatta munkit päättävät jäädä luostariinsa tukeakseen seudun asukkaita. Luostarissa toimii myös lääkäriveli, jolta kyläläiset saavat apua vaivoihinsa.
Ääri-islamistien gerillat, jotka aiemmin hyökkäsivät armeijan kohteisiin, ovat alkaneet käydä myös siviilien kimppuun. (Pelkästään vuonna 1997 tapahtui kaksitoista verilöylyä eri algerialaiskylissä. Algerian armeijaa on syytettiin siitä, ettei se olisi tehnyt tarpeeksi estääkseen joukkomurhia.) Levottomuudet ja väkivallanteot tulevat päivä päivältä lähemmäksi luostaria, joka yrittää jatkaa työteliästä hartaudenharjoitustaan. Munkit viljelevät maata kyläläisten avustuksella ja myyvät tuotteitaan, kuten hunajaa, kylän markkinoilla. Trappistit arvostavat hiljaisuutta, joten vaiteliaisuudella ja seremoniallisella laululla on suurempi merkitys kuin turhalla puheella. Ruokahetkikin vietetään hiljaisuudessa yhden munkeista lukiessa ruokailijoille pyhiä tekstejä.
Jouluaattona gerillaryhmä ryntää luostarin portista ja vaatii lääkkeitä ja lääkäriä mukaansa. Munkit kieltäytyvät, koska lääkkeitä ei ole riittävästi ja koska heidän lääkärinsä on jo vanha ja hänellä on myös astma. Lisäksi luostaria johtava Christian (Lambert Wilson) vaatii, että luostarin alueelle ei saa tuoda aseita, joten neuvottelut on käytävä ulkopuolella. Kaikkien yllätykseksi terroristit perääntyvät, kun Christian saa keskusteluyhteyden ryhmän johtajaan (Farid Larbi). Myöhemmin lääkärimunkki Luc (Michael Lonsdale) joutuu hoitamaan luostariin tuodun gerillan ampumahaavoja, ovathan munkit sitoutuneet auttamaan kaikkia ihmisiä.
Yhteisymmärrykseen ja keskinäiseen arvostukseen ei ääri-islamistien ja uskonveljien välillä sittemmin enää päästä. Christianin tapaama gerillajohtaja surmataan ja vielä pahempi tulee tilalle. Toinen terroristijoukkio hyökkää luostariin talviyönä ja kidnappaa munkeista seitsemän mukaansa vaatiakseen vangittujen toveriensa vapauttamista. Alkaa vaellus lumisateessa kohti Atlas-vuoria.
Ranskalainen Xavier Beauvois (s. 1967) on ollut ahkerampi näyttelijänä kuin elokuvaohjaajana. Jumalista ja ihmisistä on 90-luvun alussa ohjaajanuransa aloittaneen Beauvois’n kuudes pitkä elokuva. Aiemmin olen nähnyt hänen filmeistään vain vuonna 1995 Cannesissa juryn palkinnon (festivaalin kolmanneksi tärkein palkinto) saaneen teoksen N’oublie pas que tu vas mourir (Älä unohda, että kuolet). Siinä Beauvois itse näytteli myös pääosan nuorena miehenä, joka teki kaikkensa välttääkseen armeijan. Sinne jouduttuaan oli vastassa uusi shokki, kun lääkäri totesi nuorukaisen HIV-positiiviseksi. Tuokin filmi vaikutti hyvältä, hillityn realistiselta ja tarkkaan, musiikkia myöten, suunnitellulta. Kiinnitin erityisesti siihen huomion Rakkautta & Anarkiaa –festivaalilla Helsingissä, koska Beauvois’lla oli jo tuolloin niin hyvää makua, että hän kiinnitti John Calen tekemään elokuvansa musiikin.
Mutta vasta Jumalista ja ihmisistä osoittaa jo yli nelikymppisen ohjaajan kypsyneen täyteen mittaansa. Elokuva on erehtymätön siinä, mitä se haluaa sanoa. Ja ilmaisuunsa se suhtautuu samalla tinkimättömällä hartaudella, keskittymisellä ja nöyryydellä kuin tositarinan munkit luostarin päivärutiineihin niin arjessa kuin juhlassa. Jo tämä tuo elokuvaan kauneutta. Kuvaaja Caroline Champetier vangitsee rauhallisiin, varmoihin ja harkittuihin otoksiin luostarin ympäristön kumpuilevan ja metsäisen seudun paratiisimaisen idyllin eri vuorokauden- ja vuodenaikoina.
Luonnon ja luostarirakennuksen kanssa kuvauksellisen luonteikkuuden jakavat munkkien elämää nähneet kasvot. Voisi ajatella, että askeettiseen ympäristöön ja ankaraan tarinaan sopisivat tuntemattomat naamat, kenties amatöörinäyttelijät, luonnonlahjakkuudet tai pelkästään ulkonaisilta piirteiltään parhaiten sopivat esittäjät. Mutta dialogi – jota siis benediktiiniläisten arvostamasta hiljaisuudesta huolimatta löytyy tiukkoinakin väittelyinä – on vaativaa ja uskonnolliset tekstit eritoten, kuten myös ilmeisen autenttiset kirjoitukset, joita hahmojen esikuvilta on löydetty. Roolien vaativuus edellyttää ammattilaisia.
Munkkirooleissa on vain kokeneita, pitkän uran tehneitä näyttelijöitä, jotka ovat tuttuja suomalaiskatsojillekin joko merkittävistä ranskalaiselokuvista tai suuremmista kansainvälisistä tuotannoista. Vanhimmat näyttelijöistä ovat kahdeksankympin korvilla tai ylikin. Jotkut ovat tehneet jo parisataa elokuva ja tv-roolia. Yksi epämääräisen tuttu ja unohtumaton kasvo on vuonna 1927 syntynyt Jacques Herlin, joka esittää vanhinta munkki Amédéeta. Herlin on näytellyt niin Viscontin kuin Fellininkin elokuvissa, mutta myös Shaft-filmeissä ja uudessa Asterixissa. Elämänkokemus ja elokuvakokemus lyövät kättä väkevästi, sillä kaikilla luostarin asukkailla on karismaa ja läsnäolon painoa, joka osataan myös ilmaista ja annostella näkyville juuri tämän tarinan vaatimissa puitteissa.
Keskeisimmässä Christianin osassa on Lambert Wilson, joka muistetaan Matrix-elokuvien Merovingianina. Mutta sen roolin – tai elokuvan — hänelle kyllä antaa mielellään anteeksi, koska Christianin mielenlujuus ja lahjomattomuus paistavat tulkinnasta niin vahvoina. Yksiulotteinen hahmo ei kuitenkaan ole kyseessä, koska luostarin johtohenkilönä vertaistensa joukossa Christian joutuu elämään sekä kiihkeässä historiallisessa tilanteessa että taiteilemaan munkkiveljeskunnan ristiriitojen ja omien epäilystensä keskellä.
Toisena pääosanesittäjän on mahtava, jo kahdeksankymppinen Michael Lonsdale – yli kahdensadan roolin mies, jolla on kokemusta niin Truffaut’sta, Buñuelista kuin Bondistakin. Lonsdale on kuin syntynyt tähän rooliin, isälliseksi, turvalliseksi ja luotettavaksi lääkärimunkiksi. Monen muun epäillessä ja säikkyessä ja halutessa jo pois, Christian järkähtämättömällä periaatteellisuudellaan ja Luc käytännöllisellä elämänasenteellaan pitävät luostarielämää pystyssä. Lucin myhäilevä, munkki Tuckmainen olemus kätkee sisäänsä kuitenkin filosofin. Hänen neuvonsa ja opastuksena kyläläisille, mietelmänsä ja Pascal-sitaattinsa ovat Christianin pohdiskelujen rinnalla elokuvan tähtihetkiä.
Munkit keskustelevat tilanteestaan ja äänestävät – kahteen eri otteeseen – siitä, pysyäkö paikoillaan vai palata kotiin Ranskaan. ”Minulla ei ole siellä ketään odottamassa”, sanoo yksi. ”Meidän tehtävämme on vielä kesken”, kuuluu toisen perustelu jäämiselle.
Käsikirjoitus on Etienne Comarin, mutta sen on sovittanut ja dialogiksi muuttanut ohjaaja Beauvois. Marie-Julie Maillen leikkauksen ja Champetierin kuvauksen avulla tekijät upeiden näyttelijäpersoonallisuuksien kanssa valmistaneet hetki hetkeltä hyvin yhtenäiseksi rakentuvan kokonaisuuden, jota säestyksetön kirkkolaulu musiikkina rytmittää. Yhteislaulu on niin vakuuttavaa, että hämmästyy, kun kuulee, että näyttelijät lauloivat elokuvassa itse saatuaan koulutusta gregoriaaniseen laulutyyliin.
Muutakin musiikkia kuullaan yhden, mutta sitä merkittävämmän kerran. Trappisteilta ei alkoholi ole kielletty, joten he osaavat nauttia viininsä. Erään illan päätteeksi Lonsdalen esittämä Luc kantaa eleettömästi pöytiin kaksi viinipulloa ruokasalin (ja kuvan) kummallakin laidalla sijaitseviin pöytiin munkkiveljien eteen. Sitten hän painaa päätypöydälle nostamastaan magnetofonista kuuluville Tshaikovskin Joutsenlammen tutun teemamusiikin. Kamera seuraa viiniä laseistaan nauttivia miehiä ja heidän kasvojaan liikkuvalla kameralla ja lähikuvin. Otos siirtyy munkista toiseen ja takaisin. Tilanne elää ja kasvaa musiikin mukana ilosta vakavoitumiseen, mutta päättyy syvästi koetun yhteisyyden onnentunteeseen. Lucin taitavasti alustama kohtaus saa merkityksensä luostarin siihenastisista kokemuksista ja niistä selviämisestä. Mutta mukana on myös tietoisuus vallitsevasta epävarmuudesta ja tulevasta uhasta. Loppuratkaisun valossa pitkän kohtauksen painavuus kasvaa vielä entisestään.
Yksittäisiä kohtauksia on turha ehkä nostaa erikseen esiin, koska tuntuu kuin se tapahtuisi yhtenäisyyden kustannuksella. Mutta Joutsenlampi-hetken ohella mieleen jää myös luostarin kokemaa uhkaa hienosti ilmentävä jakso, jossa armeijan helikopteri lentää paikan yllä. Ensin kuullaan vain potkurin levottomuutta herättävä ääni, sitten taivaalla nähdään tuo ilmeetön, jättimäinen konehyönteinen, josta työntyy ulos konekiväärin piippu. Loputtomalta tuntuvan hetken helikopteri viipyy yllä ja lähestyy luostaria hitaasti. Munkit vastaavat tilanteeseen ensin kerääntymällä pelokkaasti yhteen, sitten alkamalla laulaa kuin varmaa kohtaloa uhmaten.
Suurten kohtausten ohella filmissä on monia pienempiä vaikuttavia hetkiä. Esimerkiksi tapa käyttää sadetta kyynelien ilmentäjänä, niiden sijasta tai niiden peitoksi. Christian on pakahtua järkyttävästä taakasta, joka luostaria on kohdannut: itkun sijaan nähdään ja kuullaan pikku hiljaa kattoon ropisevaa sadetta. Toisella kerralla, suuren yhteisen päätöksen ja voiton hetkellä Christian ei voi olla pidättelemättä ylitsevuotavaa iloaan, vaan hän ryntää ulos rankkasateeseen, johon hänen omat kyyneleensä sekoittuvat.
Viimeisten kuvien aikana luetaan Christianin kirjoittamaa kirjettä: ”Minun kuolemani, tietenkin, näyttää osoittavan niiden olevan oikeassa, jotka kutsuvat minua naiiviksi tai idealistiksi. Mutta heidän täytyy ymmärtää, että minä vapaudun palavasta uteliaisuudesta ja, Jumalan niin salliessa, saan yhdistää katseeni Isän katseeseen ja nähdä hänen kanssaan hänen Islamin lapsensa sellaisina kuin Hän heidät näkee. Tämä kiitos, joka sisällyttää itseensä koko elämäni, ottaa huomioon tietysti niin eilisen kuin tämän päivän ystävät. Ja sinut myös, viime hetken ystävä, joka et tiedä mitä teet. Kyllä, sinullekin minä osoitan tämän kiitoksen ja nämä jäähyväiset, joita ei ilman sinua olisi. Kohdatkaamme uudestaan onnellisina varkaina Paratiisissa, jos se miellyttää meidän molempien Jumalaa ja Isää. Amen. Insha Allah.” (HB)