Soulin kuningattaren, Aretha Franklinin, tarinan filmatisointi on pieteetillä punottu matka läpi vuosien.
Soulin kuningattaren, Aretha Franklinin (Jennifer Hudson), tarinan filmatisointi on pieteetillä punottu matka läpi vuosien. Lapsuuvuosista 1940-luvun Yhdysvalloissa aina Amazing Grace -livealbumiin (1972) asti kantava tarina on väkevä ja rehevä otanta elämästä hittikappaleiden edellä ja niiden takana.
Itse omat laulukohtauksensa tekevä Jennifer Hudson vetäää pääosassa uskottavan vahvan roolin. Roolia Hudsonille esitti alunperin kuulemma itse Aretha Franklin, joten myös tältä osin täytyy uskoa esikuvan olevan tyytyväinen lopputulokseen vaikka elokuva valmistuikin vasta tämän kuoleman jälkeen.
Tässä Hudsonin tulkitsema Aretha kasvaa vaikuttavasti heikkojen miesten vietävästä pikkutytöstä äidiksi, artistiksi ja lopulta myös itsenäiseksi naiseksi. Vain alkoholi tuntuu vievän hänet hetkiksi tuuliajolle, mutta muutoin oman kurssin löydyttyä ei edes väkivaltaisilla siipeilijöillä ole kuin pienen turbulenssin verran vaikutusta kohtaloon.
Elegantisti rakennettu kertomus ei pelkää kertoa naisen elämän ja uran nurjasta puolesta, mutta käsittelee teemoja aikuismaisesti ja sensaatiomaisuutta välttäen. Välillä kuppi meinaa mennä nurin, ja meneekin, mutta lopulta musiikki on se liekki, johon kaikki ainekset yhtyvät.
Elokuvan valitsema kerrontatyyli leikkaa rujoimmat yksityiskohdat nopeasti sivuun, mikä on oikea valinta, mutta samalla tavoin myös tarinan korkeimmat nuotit tuntuvat paikoin jäävän arkisuuden reunalle. Erityisesti kirkkoon sijoittuvissa musiikkinumeroissa on iskua ja eläytymistä, mutta sitä vastoin Madison Square Gardenin ja Euroopan lavojen tenho tuntuu jäävän viitteeliseksi. Samoin draaman tiukin vääntö on hiljaisissa hetkissä, joiden kautta Aretha muun muassa valitsee tottuneen värähtämättä pienemmän konfliktin tien levy-yhtiön ja väkivaltaisen miehen välistä, palaa lapsuuden kotiin mustan silmän kera, tai luo hittikappaletta keskellä yötä sisartensa kanssa. Arki tuntuu arkiselta ja menestys sen valossa uskottavalta, mutta tapahtumien dynamiikka jää samalla leikatuksi.
Huolella luotu periodikuosi pitää näyttävästi otteensa. Jälki on miellyttävän jäsentynyttä ja elegantin sävykästä, mutta samalla aavistuksen hailakkaa. Mikään tästä ei estä elokuvasta nauttimista, päinvastoin, mutta aivan absoluuttinen läsnäolo puuttuu kuvan dynamiikasta. Ehkä kyse on tottumisesta 4K HDR -kuvaan, sillä hampaan koloon jää tässä vain vähän kun kuvaa tarkastelee HD-skoopissa.
Ääniraita on pitkälti samaa paria kuvan kanssa. Jennifer Hudson laulaa Aretha Franklinin kappaleet uskottavasti ja eläytyminen on paitsi kuultavaa myös silminnähtävää. Dialogi soljuu komeasti ja pitkien musiikkinumeroiden aikana voi kuvitella olevansa Arethan keikalla, mutta taphtumien ja tämän hetken välillä tuntuu nyt olevan historian huntu.