Maailman kuuluisin, jos ei ensimmäinen nostalgikko oli Odysseus, joka kaipasi matkoillaan kotiinsa Ithakaan.
Maailman kuuluisin, jos ei ensimmäinen nostalgikko oli Odysseus, joka kaipasi matkoillaan kotiinsa Ithakaan. Kun hän vihdoin palasi, mikään ei ollut ennallaan.
Alkuperäisellä nimellä suoran homeroslaisen viittauksen tehnyt ranskalais-belgialainen elokuva kiinnostaa varmasti kaikki ihmisiä, jotka joskus ovat käyneet Kuubassa.
Itse olen käynyt kerran, ja jäin kaipaamaan, vaikka kommunismi ei aatteena ole omassa filosofisessa manuaalissani ole kovin paljon natsismia hyväksyttävämpää.
Olin sattumalta maassa ainoa suomalainen lehtimies sinä päivänä, jolloin Fidel Castro ilmoitti luopuvansa vallasta. Elokuva kuvaa tilannetta, joka tästä seurasi.
Espanjaan 16 vuotta aiemmin paennut näytelmäkirjailija on tullut tapaamaan ystäviään kertoakseen palaavansa maahan pysyvästi. Järkyttyneet ystävät katsovat asiaa omasta perspektiivistään: kirjailijahaaveet menettänyt ja korruptoitunut opportunisti-liikemies, lapsensa Floridaan kadottanut äiti, poikansa muuttoa pelkäävä köyhä insinööri ja inspiraationsa menettänyt taitelija.
Kuubalainen kommunismi oli varmasti ainut sosialistinen järjestelmä, jolla oli edes jotain toivoa onnistua tietyssä mittakaavassa. Unelma kaatui järjestelmän kovuuteen ja Yhdysvaltain taloussaarron aiheuttamaan köyhyyteen. Silti ihmisillä oli aurinko, rommi ja musiikki. Vaikka sikareita ei ollut enää itse varaa polttaa, tilalla oli ystävyys. Kuubalaiset ovat hyvin sosiaalisia ja miellyttäviä ihmisiä. Se tulee tässä elokuvassa todistetuksi.
Pidän elokuvaa parhaana draamana, jonka olen nähnyt vuonna 2015. Jotain vastaavaa teki aikoinaan italialaisohjaaja Ettore Scola, mainittakoon Illallinen (1980) ja Mehän rakastimme toisiamme niin paljon (1974). Jokin etiäinen tulee myös Jean-Paul Sartren Altonan vangit –näytelmästä, johon ihastuin aikoinaan Oulun kaupunginteatterissa 1970.luculla. Loistava Jorma Koho oli Frantz.
Ohjaaja Cantet kuitenkin tekee omaa tyyliään, eikä paino ole Scolan absurdismissa tai Sartren intellektuellismissa. Tyyli on alistettu tunteille.
Koko elokuva tapahtuu käytännössä talon katolla lukuun ottamatta lyhyttä hyppäystä nuoruuteen, kun kolme sukupolvea syö illallista. No, mummo oli näykkinyt keittiössä, mutta hänen lyhyt pistäytymisensä on avainkohtaus. Se kuvaa empatiaa, joka länsimaisessa yltäkylläisyydessä unohtuu käytettäväksi vain poikkeustilanteissa.
Jo pelkät lopputekstit panevat kylmät väreet selkäpiihin. Katolle nostettu suurikokoinen, ekspressionistinen maalaus kiteyttää ristikkokuvionsa takaisen kuubalaisen todellisuuden, josta osanottajat kertovat. Tämä yksi maalaus voi auttaa meitä maallikkoja ymmärtämään hetkessä, mitä abstraktilla maalauksella ylipäätään on tarkoitus kuvata: tunnetilaa ja todellisuutta.
Se todellisuus on pelko. Sille pelolle menettää elämänsä.
Laadukas kuva ja ääni. Ei ekstroja. (PS)