Elokuvamaailman huhujen mukaan Ken Loach on ohjannut viimeisen pitkän elokuvansa.
Elokuvamaailman huhujen mukaan Ken Loach on ohjannut viimeisen pitkän elokuvansa. Jos näin harmillisesti kävisi, on ilo nähdä, että englantilaisen realismin suurmestari jättää jäähyväiset tyylilleen uskollisena. Äärisosialistinen maailmankatsomus on läsnä viimeiseen kuvaan asti.
James ”Jimmy” Gralton (Barry Ward) palaa Irlantiin kymmenen vuoden Amerikan-reissultaan. Poliittinen ja uskonnollinen ilmapiiri on jatkuvassa muutostilassa, nuoriso tuntee itsensä kodittomaksi. Kyläläisnuorten painostuksen alaisena Gralton suostuu avaamaan hylätyn seuraintalon uudestaan. Taidepainotteisuus rytmimusiikkeineen ja tansseineen osoittautuu kylän katoliselle ylimystölle vastustajaksi, vieläpä suosituksi sellaiseksi. Vastustaja päätetään nujertaa keinoja kaihtamatta.
Loach pysyy uskollisena näkemykselleen. Lähes kasikymppisenäkin hän vannoo mustavalkoisesti sosialistisen anarkismin, toki väkivallattoman vallankumouksen nimeen. Poliisi, kirkko ja valtio edustavat aidan toista puolta. Tahoa, jota vastaan yksilön on todella taisteltava saadakseen asiat tapahtumaan. Loachin tapa kuvata arkea on omassa ehdottomuudessaan kiehtova. Välttämätön rakkaustarina jätetään taka-alalle, taitavasti johtavaan juoneen sekoittaen.
Jimmy’s Hall oli ehdolla Cannesin pääsarjassa. Vakiehdokas Loachille kunnianosoitus oli jo kahdestoista. Se on lajinsa ennätys. Elokuva esitetään Rakkautta & Anarkiaa –festivaalien sarjassa ”Avainelokuvat”. Kuultavana on englanninkielinen (melko haastava) ääniraita. Ei tekstityksiä. (VA)