S.O.S. – te­kivät sit­ten Ab­ba-mu­si­kaa­lis­ta fil­min! Me­ryl St­reep ja Aman­da Seyf­ried sel­viävät ruot­sa­lai­sis­kel­mistä kun­nial­la.

Me­ryl St­reep lau­loi kant­ria val­loit­ta­vas­ti Ro­bert Alt­ma­nin vii­mei­sek­si jää­neessä mai­nios­sa A Prai­rie Ho­me Com­pa­nion –­kant­rie­lo­ku­vas­sa. Sik­si kiin­totäh­den tai­dot Mam­ma mia! –­mu­si­kaa­lin Ab­ba-sä­vel­mien pa­ris­sa eivät yllätä.

St­reep näyt­te­lee Sko­pe­los-saa­rel­la Krei­kas­sa ho­tel­lia pitävää yk­sin­huol­ta­ja Don­naa, jo­ka val­mis­te­lee tyttä­rensä Sop­hien häitä. Äi­din tietämättä tytär on val­mis­ta­nut yllä­tyk­sen ja kut­su­nut pai­kal­le Don­nan nuo­ruu­den sul­hot, jois­ta yk­si to­dennäköi­ses­ti on Sop­hien isä.

E­lo­ku­van oh­jaa­ja Phyl­li­da Lloyd on an­sioi­tu­nut teat­te­rin pa­ris­sa. Ab­ban mu­si­kaa­li on hä­nen en­simmäi­nen teat­te­rie­lo­ku­van­sa. Lloyd osaa an­taa ti­laa ni­mekkääl­le näyt­te­lijä­kaar­til­leen, mut­ta hep­poi­nen kä­si­kir­joi­tus ei tar­joa St­ree­pil­le tai Pier­ce Bros­na­nil­le kuin ke­vyen te­ko­syyn hor­toil­la tu­ris­ti­mai­se­mis­sa hää­hu­mun kes­kellä.

Tyttä­renä Aman­da Seyf­ried on­nis­tuu hän­kin lau­luis­saan ja sul­ho­na Do­mi­nic Coo­per täyttää paik­kan­sa, vaik­ka nuo­ren pa­rin on­nea var­jos­ta­vat ku­her­te­li­joi­den pien­ten vää­rinkä­si­tys­ten ohel­la myös lap­sel­li­nen, mel­ko ole­ma­ton juo­ni­ku­vio.

Toi­voa so­pi, että Mam­ma mia! oli­si nyt se ihas­tut­ta­va ai­kuis­ten tyttö­jen elo­ku­va, jo­hon Sink­kuelämän eväät eivät riittä­neet. Mut­ta tällä­kin ker­taa asial­la on elo­ku­vas­ta tietämätön tv-kä­si­kir­joit­ta­ja (Cat­he­ri­ne John­son), jol­le kel­paa mikä ta­han­sa kes­kit­ty­mis­ra­joit­tei­sil­le suun­nat­tu höpöhöpö.

Jos Mam­ma mian kään­teet eivät siis ai­van Sha­kes­pea­rel­le vedäkään ver­to­ja, Ab­ban skan­di­naa­vi­set, jään­vii­leät is­kusä­ve­let ovat ku­lu­tus­ta kestä­viä ja ne saa­vat näyttävän ylös­pa­non. Eten­kin Mo­ney, Mo­ney, Mo­ney ja Does Your Mot­her Know yh­distävät kou­kut­ta­viin hit­tei­hin mu­ka­via ku­va­ko­reog­ra­fioi­ta. Our Last Sum­mer on vä­hemmän ku­lu­nee­na, viehättävänä Ab­ba-lau­lel­ma­na ter­ve­tul­lut­ta vaih­te­lua.

Yk­sioi­koi­set, köm­pelöt oh­jaus­rat­kai­sut tuot­ta­vat kat­so­jal­le sen ilon, että Me­ryl St­reep saa sy­lintäy­deltä val­ko­kan­ga­sai­kaa ja lä­hes yk­sin pääo­san Win­ner Ta­kes It All –­kap­pa­lees­sa. Hä­nen vi­vah­tei­kas­ta ti­lan ja ti­lan­teen hal­lin­taan­sa kat­se­lee lu­mou­tu­nee­na sydän syrjällään. Toi­saal­ta oh­jaa­jan ko­ke­mat­to­muus kos­tau­tuu mu­si­kaa­lin täh­dil­le, jot­ka jou­tu­vat pais­ki­maan töitä olan ta­kaa jos­kus vai­vaan­nut­ta­vis­sa­kin ase­tel­mis­sa.

Kios­ki­kir­ja­mai­nen viih­de­ku­vio vi­li­see kli­seitä. Kat­so­ja ei tiedä, pitäi­sikö kes­ki-ikäis­ten nais­ten tyttömäi­syy­del­le nau­raa vai ta­put­taa. Vai­ku­tel­mak­si jää kui­ten­kin, että van­hem­pien ih­mis­ten lem­men­ki­peys on ai­na vähän hölmöä ja että ho­mot­han ne vas­ta has­su­ja ovat. Ju­lie Wal­ters ja Co­lin Firth oli­si­vat an­sain­neet pa­rem­paa.

On­nek­si edes Stel­lan Skarsgård saa näyttää vä­riä ja sei­la­ta Ruot­sin li­pun al­la, eikä hän petä hei­kom­mas­sa­kaan elo­ku­vas­sa. (HB)