Joskus mietin isosiskoani ja sitä, että hän syntyi vain 12 vuotta toisen maailmansodan päättymisen jälkeen.
Joskus mietin isosiskoani ja sitä, että hän syntyi vain 12 vuotta toisen maailmansodan päättymisen jälkeen. Ei hän kovin vanhalta ihmiseltä vaikuta. Pääosin mustavalkoiset dokumentit häivyttävät hirveitä vuosia kaueammaksi menneisyyteen, vaikka kyse on lähihistoriasta.
Valheiden tai oikeastaan sananmukaisesti Vaikenevien labyrintti liittyy samaan ajatukseen. Jos joku on ihmetellyt sitä, mitä Länsi-Saksassa pohdittiin vaikkapa keskitysleireistä vuonna 1958, tämä elokuva antaa siihen vastauksen. Vastaus kuuluu näin: eipä juuri mitään. Jos kadunmiehelle sanoi sanan Auschwitz, hän ei ollut siitä koskaan kuullutkaan.
Elokuvan takana on tositarina Fankfurtin piirisyyttäjän ponnisteluista saada keskitysleireissä omaehtoisiin hirmutekoihin syyllistyneet SS-miehet tuomiolle. Jos tekijöiden taustatiedot pitävät paikkaansa, niin esimerkiksi Argentiinan paennut tohtori Mengele vieraili Saksassa useita kertoja 1950-luvulla.
Keskitysleirikuvauksia on nähty paljon. Suora draama ei kuitenkaan mene samalla tavoin pinnan alle kuin nyt käytössä oleva tapa: ihmisten, syytettyjen ja uhrien, kertovat kasvot kuvaavat kauhua elävämmin.
Draaman kaari notkahtaa keskivälin jälkeen, mutta vierailu Auschwitchiin lisää intensiteettiä. Loppukin on tyydyttävä. Elokuvaa voisi suositella suomalaisille, jotka eivät ole vielä muodostaneet kantaansa, onko paikallisten katupartioiden salliminen järkevää vai ei.
Laadukas kuva ja ääniraita. Ei ekstroja. (PS)