En tiedä uskaltaako Ari Matikaisen dokumenttifilmiä Jorma Kääriäisestä ja Agents-yhtyeestä suositella kenellekään.
En tiedä uskaltaako Ari Matikaisen dokumenttifilmiä Jorma Kääriäisestä ja Agents-yhtyeestä suositella kenellekään. Itse jouduin kävelemään elokuvateatterista suoraan kauppaan ostamaan elämäni ensimmäisen Kääriäis-levyn. Annoin periksi ja luovuin surkuhupaisesta takertumisesta muistoihin haipuneen nuoruuden viimeisiin vettyneisiin oljenkorsiin. Jorma Kääriäinen teki minusta kerralla keski-ikäisen.
Matikaisen filmi kuvaa solistia ja yhtyettä toistaiseksi viimeisellä kiertueellaan. Nyttemmin Jorma Kääriäinen keikkailee omalla yhtyeellään ja Topi Sorsakoski on palannut Agentsin vokalistiksi. Kääriäinen oli kolmas laulaja Agentsissa Rauli ”Badding” Somerjoen ja Sorsakosken jälkeen.
Yhden tähden hotelli piirtää laulajasta intiimin, persoonallisen ja korostelemattoman kuvan. Aluksi tuntuu, että keikkamuusikon arki yksinäisine hotellihuoneineen ja loputtomin tienvarsinäkymin on katsojallekin puuduttavaa.
Silmissä vilistävät toinen toistaan mauttomammin sisustetut tanssisalit surkeine esiintymislavoineen. Yleisö on humalassa, kuka enemmän tai vähemmän. Nimikirjoitusten pyytäjiä ja selkään taputtelijoita riittää.
Kun räikeänväristä muovitelttaa repii tuuli ja sateen ropina ja Kääriäinen laulaa Päivänsädettä ja menninkäistä yksin kitaran kanssa vakavana tuuli- ja märkäpuvuissaan istuvalle yleisölle, alkaa elokuvasta kuin varkain avautua suurempi kuva, kurkistus suomalaiseen sielunmaisemaan. Ja siihen, mikä panee Jorma Kääriäisen tikittämään.
Eihän Suomen pimeitä loskatalvia ja äkkipikakesiä jaksaisi umpihullu itsensä kiduttajakaan ilman edes pientä laulua sydämessään.
Kuvan siirryttyä Amerikkaan ja Memphisiin Kääriäinen liikkuu soitinkaupoissa ja Elviksen jalanjäljillä maireana kuin pikkuvesseli karkkitehtaalla. Täyttymyskin on aivan huulilla: Kääriäiselle on luvattu äänityssessio legendaaristen studiomuusikoiden James Burtonin ja Steve Cropperin kanssa.
Suuren maailman meiningin ujo ihailu on Kääriäisessä aseistariisuvaa, sillä se yhdistyy luontevasti siihen itsetuntoon ja osaamiseen, jolla laulaja kokee amerikkalaiset mestarimuusikot virkaveljikseen ja vertaisikseen.
Ranskalaisen chansonin tulkki Jacques Brel kertoi oksentavansa aina ennen konserttia. Myös Kääriäinen paljastaa jännittävänsä jokaista esiintymistä. Hän kertoo kameralla myös avoimesti peloistaan. Siitä, kuinka hänen painajaisensa lavalla on, että joku nauraisi hänelle, ilkeää naurua, ja hän menettäisi kontrollin.
Mutta kukaan ei naura Jorma Kääriäiselle. Ei hänen pulisongeilleen eikä hänen kimmeltäville paidoilleen. Tai niille buutseille, jotka kitaristi Esa Pulliainen käski hänen ostaa ehtona Agentsin solistipestille.
Sekään, että Kääriäinen esiintyi vuosia Freddie Falconina, Elvis-imitaattorina, ei naurata enää sen jälkeen, kun katsoja on itse erehtynyt luulemaan vanhassa tv-pätkässä notkuvaa ”Elvistä” oikeaksi Elvikseksi. Ja kukapa taiteilija olisi koskaan edistynyt muuten kuin parhaita matkimalla?
Yhden tähden hotelli ansaitsee elokuvana monta tähteä hyvistä hetkistä ja siitä aitoudesta, jonka se Kääriäisestä tavoittaa tämän kertoessa jo edesmenneestä lapsuudenystävästä. Tai siitä hetkestä, kun mies huomasi olevansa oikealla alalla kuulovammaisen pikkutytön pitäessä toista kättä laulajan kaulalla ja toista kitaran kannella. Ja se tyttö hymyili.
Elokuvan monista lauluista vaikuttavin on loppupuolen Jimmy Webbin Mä elän vieläkin, joka kerää edellä nähdystä ja kuullusta sekä tiivistyvästä kuvakerronnasta timantiksi kiteytyvää voimaa.
Kääriäisen Onnenlantti-cd:n muovipussiin kääräissyt kesäkassa ei ollut kiinnostunut katsomiskokemuksestani. Hänelle olin vain yksi elämän ristiaallokossa ilman plussakorttia tempoileva esieläkeläinen. Mutta kassatyttö ei tiennyt, että 9,95 eurolla olin lunastanut pääsylipun paratiisiin.
Kotona pistin ensimmäisenä soimaan Until It’s Time For You To Go’n. Arvaan, että Kääriäinen on valinnut sen Elviksen version takia. Silti se on minulle aina Buffy Sainte-Marien laulu, sävel ja sanat. (HB)