Lyhennetäänkö päältä?
Lyhennetäänkö päältä? Sweeney Todd edustaa ammattikuntansa terävintä kärkeä. Johnny Depp ja Alan Rickman laulavat omat roolinsa kauhumusikaalissa.
Onko Sweeney Todd musikaali vai ooppera, kuten on myös väitetty? Vai onko se operetti? Niin tai näin, sen kauneimmat laulut, kuten Not while I’m around tai Johanna säilyvät loistoesimerkkeinä ajattomasta lauluntekotaidosta niin kauan kuin ihmisten sydämet sykkivät.
Musiikkiteatterin tekijänä Stephen Sondheim tuli kuuluksi kirjoittamalla lyriikat West Side Storyyn. Sittemmin hänen omista musikaalisävellyksistään on jäänyt elämään mm. ikivihreä, monien levyttämä klassikko Send in the clowns.
Sweeney Toddin musiikki on parhaimmillaan samaa tasoa. Esityksen julmettu tarina on varmasti taiteenlajin omaperäisimpiä ja vallankumouksellisimpia. Vanha legenda päitä pätkivästä parturista ja riuskasta naisesta, joka paistaa uhrit piiraiksi, on tietysti kuin luotu Tim Burtonille, viistojen fantasiamaailmojen elokuvittajalle.
Kauhusadun kauneutta
Groteskeimmat piirteet kaulankatkomisineen ja veriryöppyineen ovat ansainneet elokuvalle K18-merkinnän. Kauhufantasian tyylittely ja teatterimaisuus kuitenkin loiventavat karrikoituja väkivallantöitä Grimmin tyylisen sadun suuntaan. Elokuva on välineenä kuin luotu musikaalia varten. Kun visuaalinen ote pitää, voi tapahtua mitä tahansa. Musiikki ”myy” katsojalle epäuskottavimmatkin juonenkäänteet.
Säveltäjä Sondheim itse arvostaa Burtonin sovitusta, joka on aidon filmillinen. Laulu voi katketa luontevasti vuoropuheluun siivittäen elastisesti musiikillisen kertomuksen kulkua. Romanttisten helmien, kuten piirakkarouvan ja apupojan (Helena Bonham-Carter, Edward Sanders) dueton tai filmin nuorten rakastavaisten Johannan ja Anthonyn (Jayne Wisener, Jamie Campbell Bower) lemmenlaulun kauneus korostuu, kun ympärillä vellovat Sondheimin elokuvasäveltäjä Bernard Herrmannia kunnioittavat, hyytävät orkesterisoinnit.
Oman lyhytfilminsä muodostaa Fleet Streetin leivostuotannon teollista ketjua dokumentoiva alkutekstijakso. Sen aikana jouset virittävät korkeita riitasointuja, kuten Herrmannin Psyko-musiikissa. Burton jatkaa viitettä kuvallisesti, kun Alan Rickmanin esittämä ilkeä tuomari tirkistelee Johannaa Norman Batesin tapaan seinänraosta.
Depp laulaa!
Niminäyttelijöistä laulajina selviytyvät parhaiten juuri Rickman ja Johnny Depp Sweeneyn roolissa. Deppin puhelaulussa on David Bowien musikaalinumeroiden peribrittiläistä tyyliä, mikä on yllättävää, kun tietää Deppin amerikkalaiseksi. Näyttelijä on myös vakuuttava ristiriitaisena paholaisparturina, jonka hirmutyöt ovat seurausta yhtä epäinhimillisistä vääryyksistä.
Sweeney Toddissa on menneille vuosisadoille etäännytettyä kriittisyyttä. Rahan mahti kyykyttää 1800-luvun Lontoon kurjalistoa. Sosiaaliset epäkohdat ratkaistaan ankarilla tuomioilla hirteen tai hullujenhuoneelle. Esivallan katveessa kukoistavat Sweeneyn, leipuri-Lovettin ja eliksiirimestari Pirellin (mainio koomikko Sacha Baron Cohen) villi, markkinahenkinen yrittäjyys.
Vaikka Sondheim on sanonut, että musiikki auttaa yleisöä nielemään juonen yltiöpäiset käänteet, on Sweeney Todd taidokas ja ratkaisuissaan nerokas kertomuksenakin. Paha saa palkkansa ja toivokin herää, mutta tragediasta alkunsa saanut koston kierre vie syövereihinsä myös viattomat.
Kylmäkiskoisiin, sisäänpäin kääntyneisiin maailmoihinsa (Batman, Mars hyökkää!, Päätön ratsumies, Jali ja suklaatehdas) toisinaan sekoava ohjaaja löytää Sondheimin mestariluokan musikaalista yleisinhimillistä tunnetta tinkimättä erikoislaadustaan. Sweeney Todd nousee ohjaajan parhaimmistoon Saksikäsi-Edwardin, Ed Woodin ja Big Fishin rinnalle. (HB)