”­Toh­to­ri Brac­kett, saan­ko esi­tellä, Pre­da­tor.”

Lap­sen­mie­li­syy­den kai­puu on lisään­ty­nyt tai ny­kye­lo­ku­va muut­tu­nut pe­rin ve­to­voi­mat­to­mak­si, sillä Pre­da­to­rin vii­tos­ver­sio oli vuo­den 2018 elo­ku­vis­ta oi­keas­taan ai­noa, jo­ka pa­ni miet­timään, pitäi­sikö al­tis­tua kark­ki- ja sip­si­pus­sien ra­pi­nal­le elo­ku­va­teat­te­ris­sa.

Hyvä et­ten vai­vau­tu­nut, vaik­ka ei ko­ti­kat­so­mos­sa­kaan ai­van epä­toi­voon vai­vut­tu eikä nak­su­ja kai­vat­tu.

T­he Pre­da­tor on tyy­li­ta­jun hal­lin­nas­saan liian epä­ta­sai­nen. Eikä se edes joh­du siitä, että ih­mis­ten vä­li­nen vä­ki­val­ta on tur­han raa­kaa, ja mikä pa­hin­ta, lap­set pu­hu­vat tuh­mia. Elo­ku­van dia­lo­gi on vä­lillä jos ei tyy­li­ta­ju­ton­ta niin vä­hintään lap­sel­lis­ta. Siinä on vis­si ero lap­se­no­mai­suu­teen, jo­ta fan­ta­siae­lo­ku­va ai­na tar­vit­see.

O­san­sa on myös näyt­te­lijä­kaar­tin val­juu­des­sa. Jo­pa Ga­me of Th­ro­ne­sis­sa lois­ta­nut Al­fie Al­len jää tyys­tin sta­tis­tik­si, mikä to­sin joh­tu­nee kä­si­kir­joi­tuk­sen ja oh­jauk­sen näköa­lat­to­muu­des­ta.

Jim ja John Tho­ma­sin jo 1980-lu­vul­la luo­maan hah­moon ihas­tu­neen tämä to­ki kan­nat­taa kat­soa, sillä val­tao­san ajas­ta se ta­voit­te­lee toi­min­tae­lo­ku­van neljän täh­den ta­soa. Ta­ri­naa on elävöi­tet­ty uu­sil­la tee­moil­la: gee­ni­tek­no­lo­giaa, ro­dun­ja­los­tus­ta, au­tis­mia, to­ta­litä­ris­miä, il­mas­ton­muu­tos­ta ja jo­pa lem­mik­kieläi­men kai­puu­ta se­koi­tel­laan sot­kuun ai­ka mu­ka­vas­ti. Men­nee­seen vii­ta­taan kuu­li­jas­ta riip­puen pääl­le­lii­ma­tus­ti tai rie­mas­tut­ta­vas­ti. Jäl­kimmäi­seen vaih­toeh­toon kal­lis­tun.

Toh­to­ri Brac­ket­tin ni­mi toi­voak­se­ni viit­taa ”a­va­ruu­soop­pe­ran ku­nin­gat­te­rek­si” kut­sut­tuun kir­jai­li­jaan ja kä­si­kir­joit­ta­jaan Leigh Brac­ket­tiin (1915-1978), jon­ka ura kat­toi laa­jan skaa­lan noi­ris­ta (Syvä uni) länkkä­riin (Rio Bra­vo) ja tie­teis­seik­kai­luun (Im­pe­riu­min vas­tais­ku).