His­to­ria on ai­na voit­ta­jien kir­joit­ta­maa. Elo­ku­viin va­lit­tu näkö­kul­ma kan­taa vies­tiä, ker­rot­tiin sit­ten Kum­mi­sedän ma­fia­per­heestä, Kah­dek­san sur­man­luo­din po­lii­siam­pu­jas­ta tai pu­nai­sis­ta ja val­koi­sis­ta ”­kevään 1918 ta­pah­tu­mis­sa”.

Tais­te­lus­sa Nä­si­lin­nas­ta 1918 oh­jaa­ja Claes Ols­son (Var­pu­sen suu­del­ma, Iha­nat nai­set ran­nal­la, On­nen var­jot, Co­lo­ra­do Ave­nue) osoit­taa, että Suo­men koh­ta­lon­vai­heet eivät pal­jos­ta­kaan kä­sit­te­lystä ku­lu. Fil­millä on mui­ta­kin an­sioi­ta: se on Ols­so­nin pit­kistä elo­ku­vis­ta ly­hin mut­ta pa­ras.

Tais­te­lu Nä­si­lin­nas­ta 1918 pe­rus­tuu en­sikä­den läh­tei­siin, ko­ki­joi­den ja nä­kijöi­den muis­tel­miin, nuor­ten so­ti­lai­den kir­jei­siin. Voit­ta­jien his­to­rian­kir­joi­tus­kin sisältää oman kri­tiik­kinsä. Myös Nä­si­lin­nan va­jaan vuo­ro­kau­den kestä­neessä val­loi­tuk­ses­sa ki­tey­tyvät suu­ret on­gel­ma­na­set­te­lut, kan­saa re­pivä kah­tia­ja­ko ja so­dan pa­ra­dok­saa­li­nen jär­jettö­myys, jo­ka jättää jäl­keensä vain hä­vin­neitä.

Ro­bert Alf­ta­nin ja Ols­so­nin kä­si­kir­joi­tus kul­jet­taa ta­ri­naa vaa­sa­lai­sen yli­luut­nant­ti Erik Gun­nar Me­li­nin (1983–1951) mat­kas­sa tämän joh­taes­sa komp­pa­nian­sa Tam­mer­kos­ken pa­don kaut­ta lä­pi pu­nais­ten hal­lus­sa ole­van yöl­li­sen Tam­pe­reen. Ta­voit­tee­na on Nä­si­lin­na, jo­ta Me­li­nin jou­kot on­nis­tu­vat pitämään hal­lus­saan vain yh­den päivän. Val­loi­tus­ret­kel­leen etu­jouk­ko on saa­nut käs­kyn: van­ke­ja ei ote­ta.

63-vuo­tiaan Claes Ols­so­nin oh­jaus­ta on jo hau­kut­tu draa­ma­do­ku­men­tik­si, mut­ta kyllä Nä­si­lin­na oi­kea elo­ku­va on. Kes­kel­le ta­pah­tu­mia syök­syvä fil­mi on alus­ta läh­tien liik­keessä, kun val­kois­ten ryntäys­vai­het­ta seu­raa­vat öi­set ka­tu­tais­te­lut kau­pun­kia puo­lus­ta­via pu­nai­sia vas­taan. It­se Nä­si­lin­nan val­taus on mel­keinpä hengäh­dys­vai­he, mut­ta pu­nais­ten vä­litön te­loit­ta­mi­nen sit­ten sitä­kin tyrmääväm­pi jak­so. Dra­maat­ti­set hui­pen­nuk­set jat­ku­vat pu­nais­ten val­la­tes­sa Tam­pe­reen näköa­la­pai­kan pian val­koi­sil­ta yhtä ve­ri­ses­ti ta­kai­sin.

Pert­ti Mu­ta­sen ku­vaus kun­nos­tau­tuu. Kä­si­va­ra­ka­me­ral­la päästään lä­hel­le ti­lan­tei­ta, mut­ta vai­ku­tel­ma ei ole kei­no­te­koi­nen tai epä­selvän hätäi­nen. Ai­doil­le pai­koil­le re­konst­ruoi­tu ta­paus­ten kul­ku tun­tuu to­del­li­sel­ta. Kah­dek­san­sa­dan­tu­han­nen tuo­tan­to­bud­jet­ti sat­saa oleel­li­seen. Pu­vus­tus, rek­vi­siit­ta ja la­vas­tus va­kuut­ta­vat. Py­ro­tek­niik­kaa käy­tetään ta­lou­del­li­ses­ti an­nos­tel­len, mut­ta tar­vit­taes­sa hätkäyttävän te­hok­kaas­ti räjäh­dyk­sissä, ty­kin­lau­kauk­sis­sa ja am­mun­ta­koh­tauk­sis­sa. Di­gi­taa­li­nen fi­lun­ki ja hel­poim­man tien va­lin­ta ei missään pais­ta silmään.

Ta­sa­pai­nois­ten tuo­tan­toar­vo­jen jou­kos­sa eri­tyis­mai­nin­nan an­sait­see Ols­so­nin fil­mei­hin pal­jon sä­veltä­neen Ya­rin (Ja­ri Knuu­ti­nen) mu­siik­ki. Nä­si­lin­nan val­tauk­sen kaaos­vai­hees­sa or­kes­te­rin soin­ti­ku­dos tis­laa vel­jes­so­dan mie­lettö­myy­destä ar­vopärtmäi­sen tai­vaal­lis­ta su­rua ja sää­liä. Myös nuor­ten so­ti­lai­den suo­men­ruot­sin mur­teet uut­ta­kaar­le­pyytä myö­ten ovat mu­siik­kia kor­vil­le.

Näyt­te­lijä­työssä ko­ros­tuu am­mat­ti­lais­ten, teat­te­ri­kou­lu­lais­ten ja har­ras­ta­jien sau­ma­ton kol­lek­tii­vi per­soo­nal­li­suuk­sien si­jaan. Edes Nic­ke Lig­nel­lin yli­luut­nant­ti Me­lin ei nou­se pää­hen­kilök­si yli mui­den. Me­li­nistä sel­viää vain vel­vol­li­suu­den­tun­toi­nen huo­len­pi­to alai­sis­ta ja luot­ta­mus saa­tu­jen käs­ky­jen oi­keel­li­suu­teen. Lig­nell on tässä­kin kui­ten­kin pä­tevä luo­des­saan kiin­to­pis­teen ympä­rillä avau­tu­vil­le nuo­rem­pien so­ti­lai­den pi­kai­sil­le muo­to­ku­vil­le. Muis­ta ko­ke­neis­ta näyt­te­lijöistä Tan­ja­lot­ta Räikkä nähdään pu­nais­ten nais­ten jou­kos­sa ka­tu­te­loi­tuk­sen uh­ri­na, jo­ka ei eh­di päästää suus­taan kuin uh­maa­van hauk­ku­ma­sa­nan val­koi­sil­le: ”­Lah­ta­rit!” Rei­dar Palmg­ren as­tuu pi­has­ta tiel­le luo­vut­ta­maan mie­kan Tam­pe­reen val­loit­ta­jil­le. An­tau­tu­mi­sen merk­ki ei kui­ten­kaan au­ta, hän­kin jou­tuu am­mu­tuk­si kuin var­muu­den vuok­si ja so­ti­laskäs­kyn kir­jain­ta myötäil­len. Ah­ti Jo­ki­nen on val­koi­sia aut­ta­va yö­vah­ti, jo­ka joh­taa so­ti­laat oi­ko­tietä vi­hol­li­sen se­lus­taan. To­mi Sal­me­la vi­lah­taa puu­pi­non ta­ka­na venäläis­so­ti­laa­na ja Ot­to Ka­ner­va ärhäköi Nä­si­lin­nan puo­lus­ta­ja­na vielä te­loi­tus­ryhmän edessä­kin.

Tun­ne­tum­mat näyt­te­lijät tuo­vat esiin­ty­mi­sillään pai­noa ja va­kaut­ta ker­to­muk­seen. Mut­ta yti­men elo­ku­val­le muo­dos­ta­vat ra­ja­lin­jan kum­mal­ta­kin puo­lel­ta tais­te­lui­hin ko­ke­mat­to­mi­na läh­te­neet nuo­ru­kai­set. Jääkä­rivää­pe­li Boströ­minä teat­te­ri­kor­kea­kou­lun vii­meistä vuot­ta käyvä kok­ko­la­lais­syn­tyi­nen An­ton Häggb­lom ko­hoaa esi­mer­kik­si ”­Ju­ma­lan ja isän­maan” oi­keu­te­tul­la asial­la ole­mi­sen nos­tat­ta­mas­ta ar­kipäivän jul­muu­des­ta. In­no­kas vää­pe­li on en­simmäi­senä heittämässä her­mo­heik­ko­ja ulos omas­ta vah­vuu­des­taan ja ko­men­ta­mas­sa kivää­ri­mie­hiä an­tau­tu­nei­den am­pu­mi­seen.

Epäi­lyk­sen het­kiä ei mui­den­kaan so­ti­lai­den nuo­ril­la kas­voil­la eh­di suu­rem­min välähtää, mut­ta kir­ja­tuis­ta to­si­sei­kois­ta am­men­ta­vat koh­tauk­set pu­hu­vat omaa kieltään. Vai­kut­ta­vim­pia nä­kyjä on kuu­lon­sa me­nettä­neen kra­naat­ti­kau­hui­sen nuo­ru­kai­sen pak­ko­miel­tei­nen mant­te­lin rii­su­mi­nen au­tioi­tu­van kar­ta­non por­tai­kos­sa. Pysäyttävä on myös vetäy­ty­mis­vai­hees­sa so­ti­laan jää­hyväi­nen haa­voit­tu­neel­le vel­jel­leen. Vel­jes­so­dan sur­rea­lis­ti­sia ris­ti­rii­to­ja ku­vaa pi­hal­le am­mu­tun pu­nai­sen opas­tus ko­ne­kivää­riä la­taa­val­le val­koi­sel­le. Kuin ohi men­nen nähdään myös nais­ten ruu­mii­ta so­dan ir­vok­kaa­na uh­ri­na. Vielä äs­ken nämä si­sa­ret kul­ki­vat pu­nais­ten val­loit­ta­maan Nä­si­lin­naan haa­voit­tu­nei­ta su­ku­lais­poi­kia et­simään tur­vas­sa val­koi­sen li­pun al­la, kaa­tuak­seen het­keä myö­hem­min hyökkää­vien val­kois­ten luo­ti­sa­tee­seen.

Jo elo­ku­van alun rynnäköin­nissä au­to­maat­ti­ses­ti syn­tyvää kat­so­jan­kin kiih­koa ja jän­ni­tystä ovat jär­kyttä­neet en­simmäi­set mies­tap­piot, si­vul­lis­ten sum­mit­tai­nen lah­taus ja kar­mai­se­vat oheis­va­hin­got. Nuo­rin so­ti­lais­ta, mel­kein lap­si, kään­tyy kaaok­sen kes­kellä va­hin­gos­sa vas­ta­vir­taan ja tuu­per­tuu omien pis­ti­miin.

Ols­son hyö­dyntää on­nis­tu­nees­ti mes­ta­ril­lis­ten edeltä­jiensä, ame­rik­ka­lais­ten Ste­ven Spiel­ber­gin (Pe­las­ta­kaa so­ta­mies Ryan, 1998) ja Ter­ren­ce Ma­lic­kin (Ve­teen piir­ret­ty vii­va, 1998) sekä venäläi­sen Elem Kli­mo­vin (Tu­le ja kat­so, 1985) ja oman Rau­ni Moll­ber­gim­me (Tun­te­ma­ton so­ti­las, 1985) oh­jauk­sel­li­sia kek­sintöjä elo­ku­va­so­dis­ta. Hi­das­tuk­sen käyttö yk­sin­pu­he­lun taus­tal­la taas vai­kut­taa oma­peräi­seltä kei­nol­ta yh­distää teks­tiä, näyt­te­lijä­työtä ja ka­me­rae­fek­tejä eläväk­si maa­lauk­sek­si.

Oh­jaa­jan kä­denjäl­ki on Nä­si­lin­nas­sa nöy­rempää, mut­ta is­kevämpää ja si­ten vä­littömäm­min elo­ku­val­lis­ta kuin hie­nos­te­luun kom­pas­tu­nees­sa suur­työssä Co­lo­ra­do Ave­nue (2007). So­ti­lai­den kir­je­mo­no­lo­gien suo­ra pu­he yleisöl­le vaa­tii het­ken to­tut­te­lun, mut­ta osoit­tau­tuu on­nis­tu­neek­si rat­kai­suk­si. On hui­maa ta­voit­taa vuo­den 1918 so­ti­laan kat­se mel­kein vuo­si­sa­dan ta­kaa.

Har­mil­li­ses­ti fil­mi päät­tyy tus­sah­ta­va­na suu­ta­ri­na, kun val­kois­ten vetäy­ty­mis­vai­he Nä­si­lin­nas­ta jää ko­ko­naan kä­sit­te­lemättä. Ken­ties oli­si sit­ten­kin kan­nat­ta­nut ve­nyttää elo­ku­va täy­teen mit­taan näyttämällä vielä Me­li­nin jouk­ko­jen mur­tau­tu­mi­nen ulos vas­tus­ta­jan saar­to­ren­kaas­ta? Lop­pu­teks­ti­lau­lu­na Ko­ti­maa­ni om­pi Suo­mi jat­sah­ta­va­na lau­lu­ver­sio­na särähtää kor­vaan. Ya­rin sä­veltämä inst­ru­men­taa­li­mu­siik­ki oli­si ehkä so­pi­nut pa­rem­min, vä­hemmän al­le­vii­vaa­vas­ti, kre­diit­tien ai­ka­na nähtävän ka­run va­lo­ku­va­ka­val­ka­din do­ku­men­taa­ri­sen to­dis­tus­voi­man kont­ras­tik­si. (HB)