Ro­man Po­lans­ki on oh­jan­nut rans­ka­lai­sen Yas­mi­na Re­zan maail­man­me­nes­tysnäy­telmän Vi­han ju­ma­la al­le puo­li­tois­ta­tun­ti­sek­si, tim­mik­si elo­ku­vak­si. Car­na­ge-fil­missä kaik­ki pe­rus­tuu ni­mekkään näyt­te­lijä­ryhmän – Fos­ter, Wins­let, Reil­ly, Waltz – sau­mat­to­maan, ki­pinöivään yh­teis­pe­liin Re­zan oi­val­ta­van vuo­ro­pu­he­lun ää­rellä.

Po­lans­kin oh­jaa­jan­silmä ja hä­nen va­kio­ku­vaa­jan­sa Pawel Edel­ma­nin ti­lan­tei­siin osal­lis­tu­va ka­me­ra yh­distävät näy­telmä­kir­jai­li­jan dia­lo­gin, roo­li­tul­kin­nat sekä ajan ja pai­kan li­ve­ti­lan­net­ta muis­tut­ta­vak­si yk­sey­dek­si. Car­na­ge tem­paa kat­so­jan nau­ra­maan, mut­ta sa­mal­la kau­his­te­le­maan sitä, mi­ten lah­jak­kai­ta me olem­me te­kemään kärpä­sistä härkä­siä.

Po­lans­ki, 78, kun­nos­tau­tuu ai­na ta­ri­nois­sa, jois­sa ar­kipäivä suis­tuu si­joil­taan. Seu­ra­sim­me sydän kur­kus­sa, kuin­ka Veit­si ve­dessä -e­lo­ku­van ve­ne, In­hon sink­ku­tytön bok­si, Um­pi­ku­jan saa­ri, Ro­se­ma­ryn pai­na­jai­sen ker­ros­ta­loa­sun­to, Vuok­ra­lai­sen ha­joa­va mie­li, Kat­ke­ran kuun lai­va, Yön il­man ar­moa olo­huo­ne, Pia­nis­tin juu­ta­lais­get­to muo­dos­tui­vat hen­kilöi­den elämän tais­te­lu­tan­te­reik­si. Car­na­ges­sa pa­koon ei päästä kes­ki­luok­kai­sen pa­ris­kun­nan lu­kaa­lis­ta, jon­ne van­hem­mat ovat ko­koon­tu­neet per­he­pa­la­ve­riin.

Y­leis­maail­mal­li­nen, kai­kil­le tut­tu ti­lan­ne: lap­set ovat kärhämöi­neet leik­ki­puis­tos­sa ja van­hem­mat sel­vit­te­levät ti­lan­net­ta kypsäs­ti käyttäy­tyen. Kes­kus­tel­laan tästä nyt si­vis­ty­nees­ti. Mut­ta yk­sin­ker­tai­nen mut­kis­tuu, kun tah­dot ja tem­pe­ra­men­tit törmäävät ja ta­pah­tu­nut­ta tul­ki­taan yk­si­silmäi­ses­ti ja omas­ta kas­vat­ta­ja­nyl­pey­destä tin­kimättä. Lo­pul­ta on vain kii­tol­li­nen siitä, että kylä­pai­kas­sa per­heen maa­han­muut­ta­ja­pal­ve­li­ja on pii­lot­ta­nut kaik­ki teräa­seet. La­pa­ses­ta lentävä ti­lan­ne ra­joit­tuu sa­nal­li­seen ve­rilöy­lyyn. (Siitä se ”­car­na­ge”. It­se Vi­han (tai ve­rilöy­lyn) ju­ma­la mai­ni­taan sekä näy­telmässä että elo­ku­vas­sa vain asia­na­ja­jan yh­dessä rep­lii­kissä, hä­nen us­kon­tun­nus­tuk­se­naan).

Yas­mi­na Re­zan, 52, teks­ti esi­tet­tiin Hel­sin­gissä 2008 (oh­jaus Cil­la Back) ja Tam­pe­reel­la 2009 (oh­jaus Pent­ti Kot­ka­nie­mi) al­ku­peräistä Le dieu du car­na­ge -näy­telmää kun­nioit­taen Vi­han ju­ma­la­na ja rans­ka­lai­set hah­mot säi­lyttäen. Vain Kok­ko­lan esi­tyk­sessä 2011 (oh­jaus Päi­vi Lai­ho­rin­ne-Björk­bac­ka) otet­tiin mal­lia suu­res­ta maail­mas­ta, jos­sa hen­kilöt ja ti­lan­teet si­joi­tet­tiin Yh­dys­val­toi­hin tai Bri­tan­niaan, ja niinpä Kok­ko­las­sa näy­telmä lo­ka­li­soi­tiin Suo­meen. Ni­men­kin muu­tim­me lä­hes­tyttävämpään muo­toon: ”­Per­he­pa­la­ve­ri si­vis­ty­nee­seen tyy­liin – ta­pain­ko­me­dia vail­la ta­po­ja — eli Yas­mi­na Re­zan Vi­han ju­ma­la”. (Näyt­te­lin tässä Teat­te­ri Il­tatäh­den har­ras­ta­ja­ver­sios­sa lää­ke­teh­taan ju­ris­tin roo­lin.) Seu­raa­va Vi­han ju­ma­lan suo­ma­lai­sen näy­telmä­ver­sion en­si-il­ta­koi­tos on maa­lis­kuus­sa 2012 Ka­jaa­nin kau­pun­gin­teat­te­ris­sa (oh­jaus Taa­va Ha­ka­la).

Re­za on teh­nyt fil­min kä­si­kir­joi­tuk­sen yh­dessä Po­lans­kin kans­sa. Al­ku­peräi­sestä hie­man lie­ven­ne­tyn, pelkän Car­na­ge-ni­men saa­nut elo­ku­va avaa ti­heä­tun­nel­mais­ta näy­telmää uu­del­la pro­lo­gil­la ja epi­lo­gil­la, jot­ka ta­pah­tu­vat leik­ki­puis­tos­sa. (E­si­mer­kik­si Kok­ko­lan esi­tyk­sessä al­ku- ja lop­pu­pi­men­nyk­sissä kuul­tiin leik­ki­puis­ton ää­niä.) Po­lans­kin fil­min al­ku­teks­ti­jak­sos­sa näy­tetään 12-vuo­tiaan Zac­ha­ryn (oh­jaa­jan oma poi­ka El­vis) vä­ki­val­lan­te­ko. Toi­nen lisäys on lop­pu­teks­teissä pa­luu leik­ki­kentäl­le, jos­sa vielä ker­ran kään­netään kaik­ki pää­lael­leen rie­mas­tut­ta­van iro­ni­ses­ti. Näy­telmän vii­mei­nen, isäntä­per­heen tyttä­reltä tu­le­va pu­he­lu­mo­no­lo­gi on jä­tet­ty pois.

Car­na­ge on yh­den ti­lan fars­si, jos­sa mennään ja tul­laan ovis­ta. Ase­tel­mat kään­tyvät ylö­sa­lai­sin yh­destä lau­sees­ta, si­vis­tyk­sen ja yh­teisöl­li­syy­den ku­lis­sit kaa­tu­vat ry­minällä. Avio­pa­rien kes­kinäi­nen lo­jaa­li­suus mur­tuu, kun kes­kus­te­lu laa­je­nee ja yl­tyy hen­kilö­koh­tais­ten on­gel­mien set­vinnästä su­ku­puol­ten so­dak­si, jos­sa kättä pi­tempää edus­ta­vat ko­vaa kyy­tiä saa­vat per­soo­nal­li­suu­den jat­keet: mas­ku­lii­ni­nen kän­nykkä ja fe­mi­nii­ni­nen kä­si­lauk­ku.

Lop­pu­vai­ku­tel­mak­si Po­lans­kin osaa­vas­ta elo­ku­va­so­vi­tuk­ses­ta jää, että Vi­han ju­ma­la ki­pinöi sit­ten­kin par­hai­ten elävän yleisön edessä. Li­ve­ti­lan­tees­sa kat­so­jat in­noit­ta­vat ja haas­ta­vat näyt­te­lijää ja kat­so­mon rea­goin­ti ruok­kii näyttämöllä roi­hua­vaa tul­ta. Teat­te­ris­sa esittäjä on va­paam­pi kas­vat­ta­maan roo­li­hen­kilön hur­jis­ta mo­no­lo­gi­ryö­pyistä ja rep­liik­ki­tilk­keistä ra­ken­tu­via cres­cen­do­ja ti­lan­tees­ta vaa­rin ot­ta­van vas­tanäyt­te­lijän ko­pat­ta­vak­si. Fil­mauk­sis­sa taas koh­tauk­set tehdään pät­kissä, ka­me­ran eh­doil­la. Täh­ti­lois­tei­nen en­semb­le esiin­tyy pidä­tel­lym­min, pie­nem­min.

Mut­ta Po­lans­kin elo­ku­vas­sa­kin on val­pas­tut­ta­vaa seu­ra­ta mes­ta­rinäyt­te­lijöi­den rea­goin­tia Re­zan tai­dok­kaas­ti pu­no­tun teks­tin ää­rellä. Jo­die Fos­te­rin ve­res­li­hais­ta inttä­mistä, John C. Reil­lyn nau­tin­nol­lis­ta si­kai­lua tai Ch­ris­toph Walt­zin li­pevää bis­nes­kieltä voi vain ihail­la. Myös Ka­te Wins­let on vah­vas­ti läsnä, vaik­ka ei ehkä ota­kaan kiin­ni kai­kis­ta roo­lin­sa mah­dol­li­suuk­sis­ta.

Näy­telmä­kir­jai­li­ja Re­za on it­se teh­nyt elo­ku­van kä­si­kir­joi­tuk­sen Po­lans­kin kans­sa. Vie­rai­den tois­tu­va lähdön te­ke­mi­nen ovel­la ja his­sin luo­na on oman­lais­taan teat­te­ri­leik­kiä, mut­ta näy­telmässä ei läh­det­ty käytävään eikä his­si­no­vi käy­nyt. Vuo­ro­pu­he­luun on teh­ty vähäi­siä muu­tok­sia ja so­vit­te­lu­ja. Lisäyk­set ja ”näyttämöltä” pois­tu­mi­set eivät tuo ta­ri­naan uut­ta. Nyt saam­me tietää, mitä keit­tiössä tai kyl­py­huo­nees­sa ta­pah­tuu, mut­ta pal­jon pu­hu­vis­ta silmäyk­sistä huo­li­mat­ta nämä koh­tauk­set oli­si voi­nut pois­kin jättää.

E­lo­ku­va­na Vi­han ju­ma­la on kui­vem­pi, iro­niaan pa­nos­ta­va ja siis­tim­pi kuin rön­syi­hin hur­jis­tu­va näyttämö­ver­sio. Pie­ni­ne mut­ta pai­koit­tain mer­kittä­vi­ne muu­tok­si­neen (p­ro­lo­gi ja epi­lo­gi, vii­mei­sen pu­he­lun pois­to) Ro­man Po­lans­kin fil­mi­ver­sio on­kin toi­veik­kaam­pi ja ar­mol­li­sem­pi kuin Yas­mi­na Re­zan kir­joit­ta­ma rau­nioil­le päät­tyvä al­ku­peräisnäy­telmä.

Ku­ten ai­na Po­lans­kin elo­ku­vis­sa, kat­so­ja saa ol­la tark­ka­na. Näyt­te­lijä­työn ohel­la myös oh­jauk­sen ja la­vas­tuk­sen pie­net kos­ke­tuk­set mer­kit­sevät. Olo­huo­nees­sa pia­non te­li­neellä on las­ten soit­to­kou­lun avat­tu vih­ko. Nuot­ti­leh­dellä nä­kyy pie­ni pu­nai­nen tah­ra, ver­ta pik­ku­po­jan kol­hi­tuis­ta ham­pais­ta.

(Kok­ko­lan näy­telmä­ver­sios­sa la­vas­tuk­sen pu­navä­ri va­lui seinältä lat­tiaa peittäväk­si ve­ri­lam­mi­kok­si. Sinänsä mie­len­kiin­tois­ta, mi­ten sa­mo­ja miel­leyh­ty­miä sa­mas­ta teks­tistä syn­tyy eri puo­lil­la maail­maa, vaik­ka Re­za ei la­vas­tu­soh­jei­ta an­na­kaan. Sekä Kok­ko­lan näyttämö­ver­sios­sa että Po­lans­kin fil­mi­so­vi­tuk­ses­sa olo­huo­neen ko­ris­tee­na on iso ”af­rik­ka­lai­nen” tai­de­teos.) (HB)