Englantilainen Emily Brontë julkaisi Humisevan harjun 29-vuotiaana.
Englantilainen Emily Brontë julkaisi Humisevan harjun 29-vuotiaana. Samana vuonna 1847 ilmestyivät hänen sisartensa Charlotten romaani Jane Eyre ja Annen Agnes Grey. Ensimmäiset arvostelut olivat järkyttyneitä tarinan synkkyydestä.
Cathyn ja Heathcliffin intohimoinen ja tuhoisa rakkaus on sen jälkeen lumonnut lukijoita ja elokuvantekijöitä. Humisevasta harjusta on toistakymmentä filmiversiota, joista Andrea Arnoldin viimeisin on varmasti parhaasta päästä.
Jopa surrealisti Luis Buñuel innoittui vuonna 1954 omaan tulkintaan hullusta lemmestä kanervikossa. Se huipentui Catalina-Cathyn hautakammioon, jonne harhainen Alejandro-Heathcliff ammuttiin kuin hullu koira. Useimpien filmatisointien tapaan, Buñuelkin kuvasi kirjasta vain kaistaleen, mutta viittasi omaperäisen rikkaasti alkuteoksen sivujuonteisiin. Sivumennenkin mieleen jää Cathyn veljenpojan Haretonin hahmo, jonka Buñuel merkitsevästi sijoittaa otoksiin sivustakatsojaksi ja sijaiskärsijäksi.
Tunnetuin Humisevan harjun elokuvaversioista on vuoden 1939 William Wylerin Hollywood-filmi. Tyyppiensä vastaisesti roolitetut Laurence Olivier ja Merle Oberon tekevät parhaansa hekumoidakseen, vaikka Oberonin Cathy näyttäisikin tekevän Olivierin Heathcliffin hulluksi pelkillä bipolaarisilla mielialanvaihteluillaan.La donna e mobile, tosiaan!
Kirjailija Graham Greenen mukaan Wyler ei tavoittanut rakastavaisten itsekkäitä ja pakkomielteisiä yllykkeitä. Brontën kirjan seksuaalisuus käärittiin Greenen mielestä sellofaaniin: "Filmi on liian kunnioittava, kun sen pitäisi olla karkea kuin viemäri." Andrea Arnoldin Humisevasta harjusta Greene olisi siis pitänyt.
Nyt ei sievistellä. Humiseva harju ole mikään mahtikartano, vaan pahainen kivistä koottu tönö. Sen liejuisella pihalla, kotieläinten seassa, Brontën ihmiset käyvät selviytymiskamppailua. Missään aikaisemmassa versiossa ei tuuli harjulla ole näin humissut!
Arnoldin elokuvaa on sanottu klassikon punk-versioksi, mutta tosiasiassa ohjaaja-käsikirjoittaja on vain palannut romaanin alkujuurille. Tuore tulokulma lisää tarinan historiallista ja yhteiskunnallista uskottavuutta. Romanttisista koristeluista luopumalla Cathyn ja Heathcliffin epäsäätyinen rakkaus tulee entistä väkevämmin esille. Nyt Heathcliff on mustaihoinen katulapsi, kun kirjassa poikaa kuvattiin "mustalaiskakaraksi".
Brontën kirja on monisatasivuinen. Useimmat filmiversiot ovat kompromisseja verrattuna ajallisesti laajaan alkuperäiskertomukseen. Arnoldkin tyytyy vain viittaamaan rakastavaisten repivän suhteen vaikutuksista toiselle sukupolvelle. Mutta filmissä keskittäminen on hyväksi. Uusin Humiseva harju on kuvattu vanhassa 1:33 -suhteessa. Rajatut näkymät ilmentävät Cathyn ja Heathcliffin vähäisiä vaihtoehtoja. Laajakangaskuvan puute korostaa realismia ja estää villin luontosuhteen talttumista pittoreskiin visuaalisuuteen. Silti mieleen jää ihmisten lisäksi myös Cathyn lempilinnun, töyhtöhyypän sulka kanervikossa.
Käsivarakuvaus epäilyttää prologissa, jossa aikuinen Heathcliff lievittää rakkauden turhautumia hakkaamalla päätään seinään. Ei kai vain rosoista mieltä yritetä tekotaiteellisesti havainnollistaa hankaamalla katsojankin naamaa Humisevan tuvan päätyyn? Mutta mitä pitemmälle filmi ehtii, sitä välittömämmin Arnold ja kuvaaja Robbie Ryan tavoittavat Heathcliffin ja Cathynsa yksinkertaisen elämän ehdot. Voimme melkein tuntea tuulen ja sateen iholla. Aistillisuus on huimaa, kun Cathyn pitkien hiusten tuoksu huumaa Heathcliffin parin ratsastaessa samalla hevosella. Tai kun Cathy nuolee nuorukaisen piiskattua selkää.
Arnoldin karheassa runollisuudessa on samaa alkuvoimaista kauneutta kuin kohtalokkaissa kansanlauluissa, joita Cathy laulaa pitkinä, sateisina iltoina. Folkballadin vaikutelman pyrkii elokuvaan sinetöimään myös lopputekstien aikana kuultu Mumford & Sons -yhtyeen sävelmä The Enemy. Pahaksi onneksi suosikki-indien pseudoballadi rikkoo taian ja tuntuu kummalliselta kompromissilta ja turhalta päivittämisyritykseltä ajattomalle tarinalle.
"Minä olen Heathcliff", sanoo Cathy romaanissa. "Heathcliffissä on enemmän minua kuin itsessäni", toteaa Andrea Arnoldin Cathy.
Enin aika elokuvasta uhrataan teini-ikäisille rakastavaisille. Hyvä niin, sillä aikuiset Cathy ja Heathcliff, Kaya Scodelario ja James Howson, jäävät ulkokohtaisemmiksi tulkinnoiksi ja vähemmän kiinnostavaksi pariksi. Nuoret Shannon Beer ja Solomon Glaven välittävät tunteen tasolla aidommin parin lähes sanattoman, mutta sitä väkevämmän rakkauden, joka on yhtä jylhän luonnon kanssa. Luonnonmukaisen rakkauden tuhoksi koituukin se, kun nuorten luontosuhde rikkoutuu yhteiskunnan vaatimuksiin säädyllisemmästä avioliitosta. (HB)