Elokuvahistorioitsija Peter von Baghin hauskasta ideasta liikkeelle lähtenyt Kaurismäki-klassikko: mitäpä jos potkut saanut surkimus palkkaisi palkkamurhaajan itseään varten, mutta ehtisi rakastua ennen maksettua loppuaan.
Elokuvahistorioitsija Peter von Baghin hauskasta ideasta liikkeelle lähtenyt Kaurismäki-klassikko: mitäpä jos potkut saanut surkimus palkkaisi palkkamurhaajan itseään varten, mutta ehtisi rakastua ennen maksettua loppuaan.
Palkkamurhaajan välttelystä saadaan sopivaa draamaa Thatcherin ajan Lontooseen. Truffautin 1960-luvun lempinäyttelijän Jean-Pierre Léaudin palkkaaminen onnistui: ammattimies vetää pellonpäätä aivan sujuvasti. Elokuva on omistettu Michael Powellille, mikä on kaunis viittaus brittiläiseen elokuvataiteeseen. Sinänsä tämä on kuin kaurismäen Kaksi kaupunkia. Ranskalainen tapa puhua englantia on tärkeä tehokeino, koska se pysyy rajoissa. Nyt vältetään täysin "amburger"-tason vitsailu.
Siksi onkin hupaisaa, että yksi kohtauksista tapahtuu ranskalaisia hampurilaisia tarjoavassa kahvilassa, jossa soi italialainen iskelmä. Kaurismäki hallitsee vastakohtien hiljaisen hauskuuden. Jopa Vaterland mainitaan. Jälleen tulee mieleen Chuck Berryn legendaarisen hienovaraisesti luokkaeroja kuvaava It Was'nt Me: "I met a German girl in England who was going school in France".
Lontoo ja Pariisi ovat vastakohtia, mutta päähenkilö ei tunnu viihtyvän kummassakaan. Tosin oikea nainen voi muuttaa kaiken.
Kenneth Colleyn esittämää palkkatappajaa voisi moni agenttielokuvan tekijä kadehtia. Pannaan miehelle käteen 1950-luvun Rolex Explorer, niin hän olisi täydellinen Ian Flemingin ja koko MI5n karikatyyri.
Elokuva vakuutta BD-kierroksella elinvoimaisuuttaan. Varsinkin ulkodraamalliset seikat, vanha bluesmusiikki, puvut ja jopa mekaaniset kellot luovat omaa tunnelmaansa. Olavi Virran "Ennen kuolemaa" sointuu mukaan niin vahvasti, että alkaa jo harmitella, ettei valtaosa elokuvan katsojakunnasta Suomen kulttuurihistorian ulottumattomissa ei saane nostosta juurikaan samaa tunnelatausta kuin suomalainen.
Kaurismäki tekee lyhyitä "kokoillan" elokuvia kuin Disney konsanaan kulta-aikana. Mielleyhtymä saattaa olla outo, mutta vähimmillä minuuteilla on vaikeampaa kertoa hieno tarina. Kun se onnistuu, katsoja kiittää.
BD piirtyy jopa hämmästyttävän tarkasti taannoiseen Sandrewn DVD-versioon verrattuna. Tämä ei vähennä kaurismäkeläistä tunnelmaa, päinvastoin. Korkealla resoluutiolla rakeet piirtyvät tarkasti, kun aiemmin tarjolla oli epämääräistä sumua. DVDn kovasoundinen ääniraita soi nyt tasapainoisesti: hienoa vanhaa rytmibluesia (Little Willie John, Roy Brown), hieman Billie Holidayta ja peräti Clashin Joe Strummer vetämässä pubin lavalla ”Burning Lightia”. Ei ekstroja. (PS)