”­Minä olen Kal­le Pää­ta­lo. En osaa pu­hua, mut­ta olen kir­joit­ta­nut kir­jan”. Jos elo­ku­van var­hai­sil­le Hel­sin­gin kir­ja­mes­suil­le si­joit­tu­va koh­taus on tot­ta, se ker­too suo­raan ih­mi­sestä ni­meltä Kal­le Pää­ta­lo.

Kes­kus­te­lin jos­kus 1990-lu­vun alus­sa kir­jai­li­jan kans­sa ku­ta­kuin­kin pa­ri tun­tia ja sa­ma aja­tus herä­si: har­va tai­tei­li­ja on saa­vut­ta­nut näin pal­jon kan­sa­lai­sia ja sa­mal­la säi­lyttä­nyt kaik­ki­nai­sen vaa­ti­mat­to­muu­ten­sa.

Pu­he­lin­kes­kus­te­lun pää­sa­no­ma oli se, kuin­ka hä­nen kir­jo­jaan lu­ke­mat­to­mat ih­mi­set tu­kut­ta­vat hä­net maa­seu­tu­ku­vaus­ten ta­kia kes­kus­ta­lai­sek­si. Pää­ta­lol­le omi­nais­ta elämän­tar­ge­diaa tämä­kin: hä­net sa­mais­tet­tiin sa­moi­hin ta­hoi­hin, jot­ka Tai­val­kos­kel­la pyr­kivät tu­le­van kir­jai­li­jan sin­nikkääs­ti ni­tistämään. Kun­nan elä­tistä ra­ken­nus­mes­ta­rik­si eden­nyt oli ko­ko ai­kui­sikänsä so­sia­li­de­mok­raat­ti. Ei ol­lut ih­me, että miestä po­tut­ti. Eikä sekään, että hän aset­tui asu­maan Tam­pe­reel­le.

Pää­ta­lo-e­lo­ku­va ku­vaa hy­vin, vaik­ka­kin etäältä ja viit­tee­no­mai­ses­ti näitä kir­jai­li­jan ai­kui­siän kom­mel­luk­sia. Muu­ta vi­kaa­han hä­nessä ei ol­lut kuin köy­hyy­den tuo­ma huo­no it­se­tun­to, herk­kyys, hu­ma­lapäissään teh­dyt törttöi­lyt ja liial­li­nen re­hel­li­syys.

E­lo­ku­van vah­vuus on siinä, että se täy­dentää aiem­min Mik­ko Nis­ka­sen te­ke­miä Kal­len nuo­ruu­des­ta ker­to­via elo­ku­via. Tämä poik­keaa edeltä­jistään siinä, että sen voi hau­kot­te­le­mat­ta saa­ti teat­te­riin nu­kah­ta­mat­ta kat­soa. Ikävä kyllä lo­pul­li­nen särmä kui­ten­kin jää saa­vut­ta­mat­ta. Kai Leh­ti­nen on li­ki täy­del­li­nen Pää­ta­lo, mut­ta mitä muu­ta oh­jaa­jal­la on tar­jo­ta? Pää­ta­lon kir­jo­jen an­ti oli­vat lois­ta­vat työn­ku­vauk­set. Elo­ku­va­kin ku­vaa har­vi­nai­sel­la ta­val­la aa­mus­ta yöhön ra­ken­ta­van yh­teis­kun­nan elämää. Mut­ta tai­det­ta tämä ei missään ni­messä ole.

Sa­no­mak­si jäävät nai­set. He mil­tei tu­ho­si­vat, mut­ta lo­pul­ta pe­las­ti­vat Kal­len, ker­too elo­ku­van pää­sa­no­ma. Herkkä mies kai­paa rak­kaut­ta ja kan­nus­tus­ta ural­la, mut­ta sitä ei en­simmäi­nen avio­liit­to pys­ty­nyt tuo­maan. Hi­mo vie­rai­siin nai­siin oli suo­ra­nai­nen on­gel­ma. Mut­ta ku­ten äi­ti (Pir­jo Leppä­nen tois­taa roo­lin­sa/Elämän von­ka­mies ja Elämä­ni sa­vo­tat) oli ai­na tu­ke­nut poi­kaa kir­jal­li­sis­sa pyr­ki­myk­sissä, myös uu­si avio­puo­li­so (ai­na herkkä Su­san­na An­te­roi­nen) kä­destä pitäen avit­ti eteenpäin. Ai­ka har­vi­nai­nen ase­tel­ma ny­kypäivän elä­mys­teol­li­suu­des­sa, sa­noi­si jo­ku.