S­her­lock Hol­mes on Tar­za­nin ta­paan niin suu­ri myyt­ti, että hän kestää ai­ka­moi­sen ve­ny­tyk­sen. En ol­lut ai­van niin kriit­ti­nen Guy Ritc­hien en­simmäi­sel­le Hol­mes-tul­kin­nal­le kuin mo­ni muu lef­fa-ar­vos­te­li­ja, vaik­ka kam­mo­ni nou­see ai­na, kun tie­to­ko­ne­pe­limäi­siä toi­min­ta­koh­tauk­sia yh­dis­tellään klas­sik­ko­ta­ri­noi­hin.

Kak­ko­so­sas­sa tun­tuu hie­man siltä, että te­kijä­tii­mi on pyr­ki­nyt ja myös on­nis­tu­nut yh­distämään ai­ka­moi­sen vauh­din vik­to­riaa­ni­seen tun­nel­maan. Hy­vin kek­se­liääs­ti. Var­sin­kin hi­das­tuk­sia käy­tetään luo­vas­ti. Kaik­kein hie­noim­min to­teu­tet­tu­ja ovat Hol­me­sin no­peat päät­te­lyt, jot­ka osoi­te­taan näennäis­loo­gi­sin ku­va­siir­ty­min.

Suu­ri pa­ran­nus on muös se, että toh­ro­ri Wat­so­nin vai­kea roo­li au­keaa Ju­de Law’l­le aiem­paa pa­rem­min. Myös ruot­sa­lai­nen Noo­mi Ra­pa­ce te­kee oi­van roo­lin naispääo­sas­sa. Ro­bert Dow­ney Jr. on ta­pan­sa mu­kaan mai­nio ku­ten hä­nen vii­meai­kai­siet roo­lin­sa voi yleistää.

En­nen kaik­kea tämä on edeltäjäänsä pal­jon haus­kem­pi elo­ku­va. Kun tun­nel­ma on koh­dal­laan, al­ku­peräi­set no­vel­lit ja ro­maa­nit lu­ke­nut saat­taa viih­tyä. Eikä lie­ne ai­van mah­do­ton­ta, että jo­ku nuo­rem­man pol­ven kat­so­ja hank­ki­si kä­siinsä al­ku­peräi­sen Hol­mes-kaa­no­nin. Lu­keak­seen ja kat­sel­lak­seen nue­li­ku­vi­tuk­sen sil­min.