Tämän elokuvan katsottuaan huomaa äkkiä, ettei ole liioittelua, jos manaa britit maailmanhistorian kaikkien aikojen suurimmiksi konniksi.
Tämän elokuvan katsottuaan huomaa äkkiä, ettei ole liioittelua, jos manaa britit maailmanhistorian kaikkien aikojen suurimmiksi konniksi. Hercule Poirot'a lainaten: brittien väkivalta on kylmäveristä.
Natsit olivat ehkä tehokkaampia reilun kymmenen vuotensa aikana, mutta englantilaiset ovat touhunneet satojen vuosien ajan. Olen toki aina arvostanut Britannian kulttuuria. Maan historia kuitenkin perustuu väkivaltaan, jossa on osansa ollut myös skandinaaveilla ja mannereurooppalaisilla.
Hirmutöitä ei viime vuosina ole kovin nähty. Saksan siviilikohteisiin kohdistuneiden pommitusten ja poliittisten Palestiinan sekoilujen jälkeen tammikuun 30. päivä 1972 tuntuu vähäpätöiseltä, mutta se on sitäkin läpivalaisevampi.
Jos oman maan laskuvarjojoukot olisivat tappaneet 13 viatonta siviiliä ja haavoittaneet 14:ää kansalaisoikeusaktiivia vaikkapa Manchesterissa, se olisi ollut mahdoton ajatus. Pohjois-Irlannin Derryssä se kävi päinsä, ja teot palkittiin kuningattaren mitaleilla. Yksikään sotilas ei saanut tuomiota, tuskinpa moitteitakaan. Niinpä. Pohjois-Irlanti oli näin todistettu alusmaaksi. Niitähän briteillä riitti ennen liiaksi asti.
Paul Greengrassin elokuva alussa näytetään, kuinka elokuvateatterissa pyörii John Schlesingerin Sunday, Bloody Sunday (Saakelin sunnuntai, 1971). Se kertoi kahden yläluokkaisen miehen homosuhteesta alempaa yhteiskuntaluokkaa edustaneen kanssa. Perin kuvaava allegoria.
Elokuvan tyylilaji muistuttaa Gillo Pontecorvon klassikkoelokuvaa Algerian sota (1966). Sähkösanomatyyliin kuvattuja kohtauksia on tehostetu aloittamalla ja lopettamalla niitä näennäisen tarkoituksettomissa kohdissa. Tämä luo eletyn tuntoa. Tämä ei ehkä ole ensimmäinen kerta, kun pätkityksellä ilmennetään ihmisen muistia. Vain osa jää talteen. Parhaat ja pahimmat.
Keskitason kuva ja ääniraita tavoittelevat dokumentääristä tyyliä, joten ne ajavat asiansa. Ei ekstroja. (PS)