Olen aina ajatellut, että ihmisen peruspsyyke ja oma minäkuva kehittyvät 12-vuotiaana.
Olen aina ajatellut, että ihmisen peruspsyyke ja oma minäkuva kehittyvät 12-vuotiaana. Sukupuolisuuden myllerrykset ovat jo havaittavissa, mutta eivät määrää tahtoa. Harrastukset, mielenkiinnon kohteet ja luokkatietoisuus ovat jo heränneet. Harva elokuva kuvaa tätä yhtä tarkkasilmäisesti kuin Tomas Alfredsonin vampyyrielokuva.
Samalla se kiteyttää skandinaavisen elon merkit 1980-luvun alkupuolella perin riemastuttavasti. Aina sataa märkää lunta, aina meinaa kastua joko avannossa tai koulun vessanpöntössä ja koulukiusaaminen tuntuu täysin normaalilta arjelta.
Moppauksen perusuhri, herkkä avioerolapsi Oskar (johnnywintermäisen kalpea Kåre Hedebrandt) saa naapurikseen oudon kaksihenkisen perheen. Tyttö, Eli, osoittautuu vampyyriksi.
Teini-ikää lähestyvien tyttöjen intoilu vampyyrikulttuuria kohtaan panee monet tämän ääreen. Hidas tahti ja hillitty tunnelma saattavat olla kohderyhmälle pettymys, mutta toisaalta graafista väkivaltaa ei nyt tarvitse pelätä. Elokuva saattaa kuitenkin olla suoranainen täysosuma eksistentialististisista kysymyksistä kiinnostuneille keski-ikäisille, joiden muistot yltävät 1980-luvun alun lapsuuteen.
Tätä voi kaiken lisäksi lukea niin monin tavoin. Elille tuoretta verta hakeva isähahmo vihjaa pedofiliaan, ja Elin etninen tausta puolestaan allegorioi rasismia.
Elokuvan nimi kunniottaa tyylikkäästi yhtä vampyyrikaanonin peruspilaria, jonka mukaan vampyyri täytyy pyytää sisälle, muuten se ei pysty hirmutöihin. Oma sijansa on ensimmäisellä repliikillä, joka on lainattu John Boormanin Syvästä joesta. "Vikise kuin sika" kaikui perin usein kaikilla ala-asteilla Suomessa, tosin jo 1970-luvulla.
Kyseinen sitaatti saa epäilemään ajankohtaa. Elokuvan lähiöfiilis on enemmänkin 1970-luvun alkupuolelta, mutta Clashin juliste seinällä viittaa vuoden 1977 jälkeiseen aikaan.
Tyylikäs, tarkka ja luova kuva- ja äänimaailma. Ekstroissa kuvagalleria, kommenttiraita ja neljä traileria. (PS)