Jesper Christensen on kahdessa viimeisessä Bond-filmissä se kylmäsilmäinen, kilpikonnahipiäinen superrikollinen, Mr. White.
Jesper Christensen on kahdessa viimeisessä Bond-filmissä se kylmäsilmäinen, kilpikonnahipiäinen superrikollinen, Mr. White. Ikuistetuissa hetkissä tanskalaisnäyttelijä on mitä herkin herrasmies, Sebastian Pedersen, joka kohtalokkaasti muuttaa tavallisen perheenemännän kituliaan arjen 1900-luvun alun Malmössä.
Herra Pedersen pitää valokuvaamoa. Kun Maria Larsson (Maria Heiskanen) saapuu myymään arpajaisvoittoa, Contessa-paljekameraa, Pedersen vaatii, että rouva ensin itse kokeilee, millaisia valokuvia sillä saa.
Ja Marialla on silmää. Tilanteille, tunnelmille, yksityiskohdille ja ennen kaikkia ihmisille. Pedersen ja kamera mullistavat Marian maailman. Kyse ei ole intohimoisesta rakkaustarinasta tai lyhyestä ihastuksesta. Mariahan on omalla tahollaan naimisissa Siggensä (Mikael Persbrandt) kanssa. Heillä on kohta seitsemän lasta. Ja Pedersen on kaino, eronnut ikämies. Suhteessa heijastuu toinen mahdollisuus, rinnakkainen todellisuus, rouva Larssonin laajeneva horisontti.
Sisäinen maailma
Avioliitto Siggen kanssa on myrskyisä. Mies puurtaa, mutta on väkivaltainen. Satamajätkälle maistuu viina raittiusseuran varoituksista huolimatta. Lasten ja kodinhoidon ohella velvollisuudentuntoinen Maria ompelee, pyykkää ja siivoaa saadakseen perheelle elatuksen Siggen työttömyysjaksojen aikana.
Siggen mielestä vaimo on kylmä, kun seksiäkin saa vain, jos pysyy raittiina. Valokuvausta mies pitää kotkotuksena. Vaikka siitäkin aletaan pian Marialle maksaa, kun naapurit haluavat ikuistetuksi itsensä ja porvarit omaisuutensa.
Elokuvan lopulla Larssonin perheen polion sairastanut nuorin sukeltaa veden alla, koska saa olla siellä omien ajatustensa kanssa. Samaan tapaan kamera avaa Marialle tien sisäiseen maailmaan. Ajan tyyliin Maria ottaa hukkuneesta tytöstä kuvan tämän äidille muistoksi. Pedersen kiinnostuu kuitenkin Marian harjoitusotoksesta, jossa ruumiin lisäksi ikkunoissa näkyvät uteliaiden lasten hahmot.
– Mitä näet, kun katsot kameran läpi, kysyy Pedersen. Ehkä Maria näkee saman kuin perhosen heijastuessa linssistä hänen kämmenelleen. Tuntuu kuin hetkeen todella voisi tarttua: kameralla.
Persoonallisuuden kehittäminen ja oman paikkansa löytäminen ovat Ikuistettujen hetkien teemoja. Maailma voi olla tyly suorittamisen ja epäonnistumisen paikka niille, jotka eivät koskaan koe erityisyyttään. Troellin filmissä näitä eksyneitä on sosialisti Englund (Emil Jensen). Siggen kaverille tulee seinä vastaan, kun aatteen lisäksi pettää vielä rakkauskin. Kohtalotoveri on Marian tyttären koulun Ingeborg, joka syrjittynä ja syrjäytyneenä katoaa lahden jäälle.
Heiskasen elokuva
Mikael Persbrandt tunnetaan vanhasta tv-sarjasta Beck ja uudesta Syyttömänä tuomittu, myös tuoreesta filmistä Kautokeinon kapina – ja oikeastaan joka toisesta ruotsalaiselokuvasta. Persbrandt osoittaa voimallisesti niin Siggen valoisat kuin pimeätkin puolet. Marian päätöksen pysyä miehen rinnalla melkein ymmärtää.
Mutta hienosta Christensenistä ja upeasta Persbrandtista huolimatta tämä on suomalaisen Maria Heiskasen elokuva. Hänen Mariansa on pidättyvä ja eleetön, luja nainen, joka saa kasvaa. Jan Troellin kameralle Maria avautuu ensin varovasti kuin arka eläin, mutta lopussa silmien kimmellys ja elämän täyteydestä kertova pieni hymy valaisevat valkokankaan.
Heiskasen rinnalla sivuosassa nähdään Maria Lundqvist, Klaus Härön Äideistä parhaimmasta ja Uudesta ihmisestä tuttu naapurimaan Meryl Streep. Lundqvist on suurenmoinen, mutta hän ei voisi olla tarinan Maria. Ruotsalaisnäyttelijä pulppuaa ilmaisua sivuroolissaan silloinkin, kun on hiljaa. Heiskasen vahva oleminen ja luonto riittävät. Hänen Mariansa on täydellinen.
Ohjaajana Troell ei nyt kuvaa poikkeusihmisen elämäkertaa, vaan näyttää vaimonsa suvun kautta juuret koko Ruotsin kehittymiselle vauraaksi ja maltilliseksi Pohjolan hyvinvointivaltioksi. Yhä harvemmin osuu silmiin elokuva, joka niin kuin Ikuistetut hetket kertoo kokonaisen tarinan — kuten parhaat valokuvat. (HB)