Muu­sik­ko te­kee en­si­le­vynsä ja kir­jai­li­ja de­byyt­ti­ro­maa­nin­sa. Neit­seel­li­nen mes­ta­ri ko­hoaa ko­ke­mus­ten­sa hui­pul­le ah­taes­saan kaik­ki aja­tuk­sen­sa ja idean­sa yh­teen pa­ket­tiin. Elo­ku­van­teos­sa eivät hui­put ai­na eivätkä usein koh­taa täl­lais­ta koh­ta­loa. Näin ei ta­pah­tu­nut var­sin­kaan Jean-Pier­re Mel­vil­lel­le, vaik­ka en­simmä­nen pitkä elo­ku­va oli mes­ta­ri­teos. Sil­ti se on jää­nyt ai­na­kin Suo­mes­sa pal­jon vä­hemmäl­le huo­miol­le kuin ka­no­ni­soi­dut ek­sis­ten­tia­lis­ti­set ri­kol­lis­ku­vauk­set. Rans­kas­sa ti­lan­ne lie­nee toi­nen, sillä ky­seessä on yk­si tär­keim­mistä maan so­da­nai­kais­ta elämää ku­vaa­va elo­ku­va.

Jean-Pier­re Grum­bach ar­vos­ti kir­jai­li­ja Her­man Mel­vil­leä sen ver­ran, että ot­ti vas­ta­rin­ta­liik­keessä omak­su­man­sa sa­la­ni­men tai­tei­li­ja­ni­mek­seen. Esi­ku­van­sa ta­voin en­simmäi­nen teos oli lois­ta­va, mut­ta ka­non syn­tyi vas­ta myö­hem­min.

Ta­ri­na pe­rus­tuu Ver­cor­sin so­da­nai­kai­seen pie­nois­ro­maa­niin. Mo­ni luu­lee Jean Brul­le­rin ”­so­ta­ni­men” viit­taa­vaan Ver­cor­sin ka­pi­naan, mut­ta hän ot­ti sen jo pal­jon en­nen ky­sei­siä ta­pah­tu­mia toi­sen maail­man­so­dan lop­pu­vuo­si­na.

On suo­ras­taan äl­lis­tyttävää, kuin­ka elo­ku­va on­nis­tui, sillä kir­jai­li­ja ve­te­raa­ni­ka­ve­rei­neen sai oh­jaa­jal­ta ve­to-oi­keu­den elo­ku­va sisältöön. Ai­he­pii­ri oli to­ki tu­le­nar­ka, sillä Rans­kan sur­keaa so­ta­me­nes­tystä kom­pen­soi­tiin vas­ta­rin­ta­liik­keen glo­ri­fioin­nil­la ja kom­mu­nis­tit yrit­tivät omia ko­ko liik­keen.

Me­ren hil­jai­suus käy hu­ma­nis­ti­ses­ta so­ta­his­to­rian op­pi­tun­nis­ta Jean Re­noi­rin Suu­ren il­luu­sion (1937) ta­paan. Mi­ten vi­hol­li­seen pitäi­si suh­tau­tua? Jee­suk­sen op­pi on ää­rimmäi­nen, Re­noi­rin ja Mel­vil­len puo­les­taan rea­lis­ti­nen, yhtä kaik­ki puo­lus­tel­ta­va. Is­mien ja dik­ta­tuu­rien al­la pii­lee ih­mi­siä, jot­ka Dan­ten op­pia tun­tien tai tun­te­mat­ta tietävät, että hel­ve­tin pa­hin pii­ri on va­rat­tu puo­lueet­to­muu­den kaa­puun rat­kai­se­val­la het­kellä kät­key­tyvät.

Di­lem­maa ku­va­taan, kun aa­te­lis­taus­tai­nen pans­sa­ri­vau­nu­jouk­ko­jen luut­nat­ti Wer­ner von Eb­ren­nac (kau­hu­gen­reen myö­hem­min lip­sah­ta­nut Howard Ver­non) ma­joit­tuu va­hin­gos­sa väärään ta­loon Pa­rii­sin lie­peillä. Isäntä (Jean-Ma­rie Ro­bain) ja tämän les­kek­si jää­nyt mi­niä (vas­ta­rin­ta­liik­keen jä­sen Ni­co­le Stép­ha­ne) päättävät suos­tua jär­jes­te­lyyn, mut­ta eivät aio sa­noa vie­raal­le sa­naa­kaan. Ti­lan­ne joh­taa her­ras­miesmäi­sen ja fi­lo­so­fiaan tai­pu­vai­sen vie­raan yk­sin­pu­he­lui­hin. Sel­viää, että mies kan­nat­taa isän­maan­sa toi­mia, vaik­ka ra­kas­taa­kin syväs­ti Rans­kan kult­tuu­ria. Naii­vi asen­ne kui­ten­kin muut­tuu, kun hä­nel­le sel­viää, mikä ase­to­ve­reil­la on mie­lessä: maan kult­tuu­rin täy­del­li­nen kit­ke­mi­nen sa­maan ta­paan kuin Roo­ma kyl­vi suo­laa Kart­ha­gon vai­nioil­le. Tämä joh­taa mie­hen ha­ke­maan ta­kai­sin itä­rin­ta­mal­le.

Näh­tiin siis yk­si ”­hyvä vi­hol­li­nen”, mut­ta mi­ten pitäi­si suh­tau­tua kah­teen hil­jai­seen? Jo­kai­nen voi tehdä omat joh­topäätök­sensä. Vas­ta­rin­taa oli tämä­kin, mut­ta toi­saal­ta se ku­vaa pel­ku­ruut­ta, jos­sa pii­lee hi­tu­nen yl­peyttä. Lo­pul­lis­ta vas­taus­ta ei lie­ne.

Dia­lo­gi­voit­toi­ses­sa elo­ku­vas­sa ta­pah­tuu vähän. Kaik­ki jän­ni­te luo­daan vä­hin eväin ku­vauk­sen kei­noin ja näyt­te­lijöi­den pien­ten elei­den eh­doil­la. Exp­res­sio­nis­miin pyr­ki­nyt Hen­ri De­caë ku­va­si pääo­sin De­cor­sin ko­to­na. Kaik­ki liik­kuu kuin ah­taan­pai­kan­kam­moi­ses­sa trian­ge­lis­sa, isännän ker­to­janää­nestä up­see­rin yk­sin­pu­he­luun ja siitä mi­niän pro­fii­liin. Ru­nol­li­sia viit­teitä vi­li­see (mer, mèr) Coc­teaus­ta kreik­ka­lai­siin ta­rui­hin. Ne huo­maa, jos hok­saa. Jos ei, se ei hait­taa. Uu­sia asioi­ta löy­tyy var­maan vielä myö­hem­min. Nyt huo­ma­sin, et­tei kan­si oi­keas­taan ku­va von Eb­ren­na­cia, sillä hän ei ol­lut nat­si saa­ti SS-mies.