”On yk­si asia, jo­ka pitää ymmärtää en­nen kuin oh­jaa ko­me­diaa. Ko­me­dia on va­ka­vaa, kuo­let­ta­van va­ka­vaa. Älä ikinä yritä ol­la haus­ka! Näyt­te­lijöi­den täy­tyy ol­la va­ka­via. Ai­noas­taan ti­lan­teen tu­lee ol­la ab­sur­di. Haus­kuus on kir­joi­tuk­ses­sa, ei esi­tyk­sessä. Jos ti­lan­ne ei ole ab­sur­di, mikään reh­ki­mi­nen ei au­ta. Ja toi­nen asia: mitä va­ka­vam­pi ti­lan­ne on, sitä haus­kem­pi ko­me­dia voi ol­la. Suu­rin ko­me­dia saa­daan ir­ti suu­rim­mas­ta tra­ge­dias­ta. Ko­me­dia on pu­nai­nen ku­mi­pal­lo. Jos heität sen jo­tain peh­meää, has­sua seinää vas­ten, se ei pomp­paa ta­kai­sin. Mut­ta jos heität pal­lon to­del­li­suu­den ko­vaa seinä­pin­taa vas­ten, se pomp­paa ta­kai­sin ja on eläväi­nen. Vers­teh, sen­kin goyn äpärä, ymmärrätkö? Ei ole tar­koi­tus lou­ka­ta. Mut­ta hy­vin, hy­vin har­vat ih­mi­set ymmärtävät tämän.” – Mel Brooks

Ny­kyi­sin 85-vuo­tias Mel Brooks on ai­van vii­me vuo­si­na­kin tuot­ta­nut fil­mi­ko­me­dioi­taan me­nes­tys­mu­si­kaa­leik­si. Kevät koit­taa Hit­le­ril­le – al­ku­peräis­ni­meltään The Pro­du­cers – näh­tiin Broa­dwayl­la ja uu­sin­ta­ver­sio­na myös elo­ku­vis­sa. Muu­ta­ma vuo­si sit­ten yk­si ra­kas­te­tuim­mis­ta Brook­sin teok­sis­ta, Fran­kens­tein Ju­nior, kään­tyi se­kin näyttämö­mu­si­kaa­lik­si.

Hie­noa, että upea ja oma­peräi­nen koo­mik­ko, kä­si­kir­joit­ta­ja ja elo­ku­van­te­kijä Brooks huo­mioi­daan ja tuo­daan esiin taas meillä­kin. Vaa­sa­lai­nen Fu­tu­re Film on tuo­nut ko­ti­mai­sil­le mark­ki­noil­le täk­si syk­syk­si kol­me oh­jaa­jan van­hem­paa työtä laa­duk­kai­na dvd-le­vyinä.

”U­sein kuul­laan sa­not­ta­van, että ih­mi­set läh­tivät show­bis­nek­seen löytääk­seen rak­kaut­ta, jo­ta eivät lap­si­na saa­neet. Älä us­ko! Kaik­ki koo­mi­kot ja mel­kein kaik­ki näyt­te­lijät, jot­ka tun­nen, oli­vat lap­si­na hy­vin ra­kas­tet­tu­ja. Sit­ten he vain kas­voi­vat ai­kui­sik­si ja huo­ma­si­vat, että ai­kuis­ten maail­mas­sa et saa kaik­kea rak­kaut­ta, vain osa­si. Jo­ten he läh­tivät show­bis­nek­seen saa­dak­seen tun­tea uu­del­leen sen rak­kau­den, jon­ka ko­ki­vat lap­si­na ol­les­saan uni­ver­su­min kes­ki­pis­te.” – Mel Brooks

Mu­ka­na uu­sis­sa dvd-jul­kai­suis­sa ovat mykkä­fil­meil­le kun­niaa te­kevä Pähkä­hul­lu­jen pa­ra­tii­si (1976) ja Hitch­cock-pa­ro­dia Kor­keus­kam­mo (1977). Sa­maan jouk­koon toi­voi­si myös har­vem­min näh­dyn, ehkä par­haan ja haus­kim­man Brook­sin omis­ta oh­jauk­sis­ta: Fran­kens­tein Ju­nio­ris­ta (1974) ni­men Ep­pu Nor­maa­li löy­si it­sel­leen eräs­kin suo­ma­lai­nen punk­ka­ribän­di.

Yllättäen upein­ta Brook­sin ko­miik­kaa ja näyt­te­le­mistä löy­tyy Alan John­so­nin Brook­sin tuo­tan­toyh­tiöl­le Brooks­film­sil­le oh­jaa­mas­ta toi­sin­toe­lo­ku­vas­ta, jo­ka poh­jau­tuu Ernst Lu­bitsc­hin so­ta-a­jan klas­sik­koon Ol­la­ko vai eikä ol­la (1942). 80-lu­vun ver­sios­sa Lu­bitsc­hin hie­nos­tu­nut kos­ke­tus ja ä­ly vaih­tu­vat la­veam­paan ko­miik­kaan ja ä­ly­va­paa­seen ilot­te­luun. Jäl­kimmäi­nen on Brook­sin eri­koi­suus. On­nis­tues­saan se on rie­mu­kas­ta kat­sel­ta­vaa, mut­ta puu­dut­ta­vaa kes­kin­ker­tai­sem­mis­sa myöhäis­teok­sis­sa, ku­ten Mie­letön maail­man­his­to­ria (1981), Ava­ruus­bolt­sit (1987) ja Löyhkäävä elämä (1991).

”­Pi­din Chap­li­nia mah­ta­va­na. Ja Lau­re­lis­ta ja Har­dystä vielä enemmän. Kea­ton oli fyy­si­sen ko­me­dian suu­rin mes­ta­ri. W.C. Fields oli ne­ro sket­sien ra­ken­te­lus­sa.” – Mel Brooks

Ol­la­ko vai eikö ol­la sen si­jaan on sa­nai­lun, roo­liin te­key­ty­mi­sen ja ryhmänäyt­te­le­mi­sen juh­laa. Oh­jaa­ja John­son suit­sii Brook­sin fars­si­mais­ta ku­rit­to­muut­ta on­nis­tu­nees­ti jämp­timpään muo­toon il­man, että Brook­sil­le omi­nai­nen val­lat­to­muus kär­sii. Vain Brook­sin mie­li voi­si kek­siä teat­te­rin hen­kilö­kun­taan hah­mon, jon­ka ni­mi on sa­ma kuin kuu­lul­la mu­si­kaa­lisä­veltäjällä. Niinpä puo­la­lais­teat­te­rin Sond­hei­mil­le voi so­pi­vas­sa koh­tauk­ses­sa heittää sen väistämättömän rep­lii­kin: ”­Sond­heim! Klov­nit ke­hiin — send in the clowns!”

Vaik­ka Lu­bitsc­hin al­ku­peräi­soh­jauk­sen sekä Ca­ro­le Lom­bar­din ja Jack Ben­nyn ko­me­dial­li­sen yh­teis­pe­lin sub­lii­mia sy­kettä myö­hem­pi kar­va­lak­ki­ver­sio ei voi­kaan ta­voit­taa – mikäpä voi­si? — myös Mel Brook­sin ja Alan John­so­nin Ol­la­ko vai eikö ol­la on hyvä elo­ku­va. Se on kau­ka­na klas­sik­ko­ma­te­riaa­lin pyhäinhäväis­tyk­sestä tai ris­kaa­be­lin ai­heen lo­kaan­ve­dos­ta. Tai­do­kas koo­mi­nen koh­taus seu­raa tois­taan ja fil­min tun­nel­ma po­rei­lee vas­tus­ta­mat­to­mas­ti.

”Oh­jaan vain it­se­puo­lus­tuk­sek­si. Poh­jim­mil­ta­ni olen kir­joit­ta­ja. Omaan nä­ke­myk­sen. Minä yk­sin tiedän, mitä lo­pul­ta ha­luan val­ko­kan­kaal­la ta­pah­tu­vak­si. Jo­ten jos mi­nul­la on ar­vo­kas idea, ai­noa ta­pa suo­jel­la sitä, on oh­ja­ta se it­se.” – Mel Brooks

Ta­ri­nas­sa Brons­kin puo­la­lai­nen teat­te­ri­seu­rue esittää näy­tel­miä, jois­sa poik­keuk­set­ta pääo­sis­sa ovat Fre­de­rick Brons­ki (B­rooks) it­se ja hä­nen vai­mon­sa An­na (An­ne Banc­roft). Jäl­kimmäi­nen to­sin pai­ne­taan ai­na pie­nemmällä teks­tillä ju­lis­teis­sa, jol­lei ni­mi ole perä­ti sul­kei­den sisällä. Kun nat­sit val­taa­vat Puo­lan, teat­te­rin­joh­ta­ja Brons­ki jou­tuu pe­ruut­ta­maan Hit­le­riä pa­ro­dioi­van, ko­vas­ti Kevät koit­taa Hit­le­ril­le -ko­me­diaa muis­tut­ta­van esi­tyk­sen. Show must go on, ajat­te­lee Brons­ki vas­toinkäy­mis­ten­kin edessä. Hän kek­sii va­ra­suun­ni­tel­mak­si van­han so­ta­rat­sun­sa ”­High­lights from Ham­let” eli Ham­let-näy­telmän ko­ho­koh­tia. (Tähän kul­tu­rel­liin vit­siin vii­ta­taan myö­hem­min mus­ta­suk­kai­suus­koh­tauk­ses­sa, jos­sa ti­lan­teen pelätään pian ke­hit­tyvän ”­ko­ho­koh­dik­si Ot­hel­los­ta”. Myös lop­pu­jak­sos­sa Bri­tan­nias­sa sno­bit tu­hah­te­le­vat pe­rin ame­rik­ka­lais­tyy­li­sel­le aja­tuk­sel­le, että Sha­kes­pea­ren tuo­tan­nos­ta ir­ro­te­taan eril­li­siä ”­ko­ho­koh­tia” mo­no­lo­gi­si­kermäk­si.)

Ol­la­ko vai eikö ol­la -yk­sin­pu­he­lun ai­ka­na yleisöstä nou­see nuo­ri len­toup­see­ri (Tim Mat­he­son) ja läh­tee ää­nekkäi­den an­teek­si­pyyntö­jen saat­te­le­ma­na pois sa­lis­ta. Herkkä­tun­toi­nen Ham­let-tulk­kim­me Brons­ki am­puu ti­ka­rei­ta sil­mistään häi­rikköä koh­ti ja tul­kit­see bar­din ”s­lings and ar­rows”-sä­keet tar­peet­to­man­kin tu­li­ses­ti. Fre­de­rick Brons­kin tietämättä, lentäjä Si­bins­ki me­nee esi­tyk­sen tur­vin näyttämön taak­se An­na Brons­kin pu­ku­huo­nee­seen sa­lai­seen ta­paa­mi­seen.

”­Mie­lestä­ni pie­ru­koh­taus Vil­liä hur­jem­mas­sa län­nessä (B­la­zing Sadd­les, 1974) on haus­ka, kos­ka pie­rut meidän maail­mas­sam­me ovat haus­ko­ja. Pie­rut ovat sor­ret­tu vä­hem­mistö. Suu saa sa­noa kai­ken­lais­ta, mut­ta sen toi­sen pai­kan pitäi­si ol­la hil­jaa. Mut­ta ehkä meidän alem­mal­la suo­lis­tol­lam­me on jo­tain kiin­nos­ta­vaa ker­rot­ta­vaa. Ehkä meidän pitäi­si kuun­nel­la niitä. Pie­rut ovat in­hi­mil­li­siä, pal­jon in­hi­mil­li­sem­piä kuin mo­net tun­te­ma­ni ih­mi­set. Mi­nun mie­lestä­ni meidän pitäi­si tuo­da pie­rut pois ves­sois­ta ja ih­mis­ten olo­huo­nei­siin. Sii­hen py­rin Vil­liä hur­jem­mas­sa län­nessä.” – Mel Brooks

Jän­ni­tys tii­vis­tyy, kun Eng­lan­nin ku­nin­kaal­lis­ten il­ma­voi­mien puo­la­lai­siin len­to­jouk­koi­hin ko­men­net­tu Si­bins­ki saa vi­hiä Ra­dio Free Po­lan­din ar­vos­te­tun pu­hu­jan, pro­fes­so­ri Si­lets­kin (José Fer­rer) toi­mi­mi­ses­ta sak­sa­lais­ten va­koo­ja­na. Si­lets­ki on viek­kau­del­la saa­nut lis­tan puo­la­lais­ten vas­ta­rin­ta­mies­ten ni­mistä. Nyt Si­lets­ki on mat­kal­la toi­mit­ta­maan ni­mi­luet­te­loa Hit­le­riä edus­ta­val­le evers­til­le Er­hard­til­le. Si­bins­kin on pysäy­tettävä Si­lets­ki!

Sa­maa An­naa ra­kas­ta­vien Si­lets­kin ja Brons­kin on Puo­las­sa yh­dis­tettävä voi­man­sa yh­teistä vi­hol­lis­ta vas­taan. Brons­ki jou­tuu käyttämään ko­ko näyttämö­ko­ke­mus­taan ja teat­te­rin­sa ky­kyjä har­haut­taak­seen nat­se­ja, ku­kis­taak­seen Si­lets­ki ja pe­las­taak­seen An­na ja muut vai­no­tut puo­la­lai­set tur­vaan Eng­lan­tiin.

B­rook­sin näyt­te­lijä­vai­mo An­ne Banc­roft (Ih­mei­den­te­kijä, Mie­huus­koe) on tai­ta­va ja ra­kas­tet­tu näyt­te­lijä. Mie­hensä ko­me­diois­sa hän sil­ti on usein liian­kin tie­toi­nen ympä­rillään ke­hi­te­tystä has­sut­te­lus­ta ja näyt­te­lee sen mu­kai­ses­ti. Ko­me­dien­nen oli­si ol­ta­va to­sis­saan oman hah­mon­sa puo­lel­la, ol­lak­seen us­kot­ta­va eli haus­ka. (Sa­ma pä­tee tie­tys­ti muu­tet­ta­vat muut­taen myös draa­maa tai tra­ge­diaa näy­tel­lessä). Ol­la­ko vai eikö ol­la -uus­ver­sios­sa Banc­roft ei yllä al­ku­peräis­fil­min Lom­bar­din mit­toi­hin, mut­ta paik­kan­sa Banc­roft pä­teväs­ti täyttää. An­na Brons­ki tul­ki­taan kak­kos­sar­jan teat­te­ri­dii­va­na.

”­Kun kir­joi­tan kä­si­kir­joi­tus­ta, en huo­leh­di niin pal­jon juo­nes­ta kuin ih­mi­sistä. Opet­te­len tun­te­maan pää­hen­kilöt, mitä he kai­paa­vat ja ha­lua­vat ja mitä heidän pitäi­si tehdä. Ai­van kuin lap­si, minä kuun­te­len hen­kilö­hah­mo­ja: ”­Vai tuo­ta he ha­lua­vat! Toi­vot­ta­vas­ti he on­nis­tu­vat siinä, kos­ka minä ra­kas­tan heitä.” Ei voi vain ol­la toi­min­taa, pitää sel­vittää, mitä hen­kilöt ha­lua­vat. Ja sit­ten heidän pitää kas­va, heidän pitää kul­kea jo­hon­kin suun­taan.”

- Mel Brooks

C­har­les Dur­ning (Pu­hal­lus, Hi­ki­nen il­tapäivä, Toot­sie) taas on ker­ta kaik­kiaan lois­ta­va oma­hyväi­senä ja pik­ku­mai­se­na Kes­ki­tys­lei­ri-Er­hard­ti­na. Dur­ning sai­kin pie­nintä piir­toa myö­ten her­kul­li­sen her­syvästä ko­me­dianäyt­te­le­mi­sestään Os­car-eh­dok­kuu­den. Ch­ris­top­her Lloyd (Pa­luu tu­le­vai­suu­teen) nau­rat­taa jäykkänä nat­si­so­ti­laa­na, jon­ka ai­noa kei­no pe­las­tau­tua häm­men­nyk­sen het­kellä on tai­vut­taa kättään ja huu­taa ”­Heil Hit­ler!”.

Vaik­ka fil­mi on hul­lun­haus­ka, se ot­taa ai­heen­sa – nat­sit ja juu­ta­lai­set – poh­jim­mil­taan to­des­ta. Hul­lut­te­lun kes­kellä on pa­ri kol­me pysäyttävää koh­taa. Kun juu­ta­lai­sia pe­las­te­taan suo­raan näyttämöltä pel­leik­si naa­mioi­tu­nei­na nat­siup­see­rit nau­ra­vat kat­so­mos­sa. Elo­ku­va ta­voit­taa ti­lan­teen ki­peän tun­nel­man. Van­hal­le juu­ta­lais­nai­sel­le val­ko­mas­kis­sa ti­lan­ne on liian kau­hea. Hän ”jää­tyy” ah­dis­tu­nee­na liik­ku­mat­to­mak­si niin, että ko­ko ris­kial­tis hui­jaus uh­kaa pal­jas­tua. Toi­nen va­ka­va täh­ti­het­ki on Brons­kin teat­te­rin ri­vinäyt­te­lijän Hit­le­rin up­see­rien har­haut­ta­mi­sek­si teat­te­rin käytävällä esittämä Shy­loc­kin mo­no­lo­gi Ve­net­sian kaup­piaas­ta: ”­Jos mi­nua pistät­te, enkö minä vuo­da ver­ta…?”

Nau­rua käy­tetään asee­na en­nak­ko­luu­lo­ja vas­taan: ”Il­man juu­ta­lai­sia, mus­ta­lai­sia ja ho­mo­ja ei teat­te­ria oli­si edes ole­mas­sa!” Myön­nettäköön, että An­na Brons­kin pu­ki­ja­na toi­mi­va Sas­ha Kins­ki (Ja­mes Haa­ke) on pa­him­man­laa­tui­nen kli­see teat­te­ri­ho­mo­na. Mut­ta tämä liioit­te­lu so­pii Brook­sin ja John­so­nin tyy­li­la­jiin. Sas­ha ei sit­tenkään jää ka­ri­ka­tyy­rik­si, vaan saa huo­mio­ta sy­ventä­vissä koh­tauk­sis­sa, jois­sa nat­si­vai­no­jen mie­lettö­myys kir­kas­tuu koo­mi­sek­si kääntä­mi­sen kaut­ta. Ulos il­lan­viet­toon läh­tiessään Sas­ha pu­kee nat­sien ho­moil­le va­raa­man pin­kin kan­gas­kol­mion tak­kiin­sa. Läh­tiessään hän sa­noo il­ki­ku­ri­ses­ti An­nal­le: ”­Mi­nul­la on ta­paa­mi­nen toi­sen kol­mion kans­sa”.

”Us­kon, että kai­kil­la ih­mi­sillä on sa­to­ja eri­lai­sia ih­mi­siä nah­kan­sa sisällä. Kir­joit­ta­jan tai­to on suo­raan yh­tey­dessä hä­nen ky­kyynsä an­taa niil­le eri ni­met, iden­ti­tee­tit, per­soo­nat ja saa­da heidät toi­mi­maan yh­dessä mui­den hah­mo­jen kans­sa, jot­ka hä­nen sisällään asus­ta­vat. Sik­si minä pidän Ten­nes­see Wil­liam­sin näy­tel­mistä niin pal­jon. Hän osaa sen niin hy­vin.” – Mel Brooks

José Fer­rer (Cy­ra­no – mie­kan mes­ta­ri, Cai­nen ka­pi­na, Fe­do­ra, Kesäyön sek­si­ko­me­dia) tuo per­soo­nal­li­sel­la ole­muk­sel­laan ja ää­nellään pai­noa jo­viaa­lin kon­nan roo­liin. Mel Brook­sin muun­tau­tu­mis­ky­kyä ja teat­te­rin tai­kaa voi ihas­tel­la siinä, mi­ten Brook­sis­ta pelkällä te­ko­par­ral­la saa­daan il­met­ty fer­rermäi­nen Si­lets­ki.

B­rook­sin tuot­ta­mas­ta John­so­nin oh­jauk­ses­ta ei tul­lut ny­ky-Hol­lywoo­din tur­ha­ket­ta, tar­pee­ton­ta, var­man pääl­le teh­tyä uu­sin­ta­fil­ma­ti­soin­tia. Se kun­nioit­taa Lu­bitsc­hin esi­ku­vaa, mut­ta löytää myös oman näkö­kul­man ja vi­ri­tyk­sen. Ol­la­ko vai eikö ol­la saa teat­te­ri­lei­kistään ja ku­lis­si­mai­suu­des­taan ko­ko ta­ri­naa kan­ta­van tee­man, jo­ka sa­mal­la ko­ros­taa, tus­kin sat­tu­man­va­rai­ses­ti, nat­sies­te­tii­kan mah­ti­pon­tis­ta ku­lis­si­mai­suut­ta. Fil­mi on puit­teil­taan ja sisällöltään on­nis­tu­neim­pia elo­ku­via, missä Mel Brook­sin omin­ta­keis­ta ko­miik­kaa voi nähdä kaik­kein par­haim­mil­laan.