Alkuperäinen Haispray kuuluu klassikkosarjaan, vaikka periaattessa John Watersin kulma alkoi hieman laskea.
Alkuperäinen Haispray kuuluu klassikkosarjaan, vaikka periaattessa John Watersin kulma alkoi hieman laskea. Divine ei enää syö koiranpaskaa, mutta meno on toisella tavalla hillitöntä.
Baltimoren vuoden 1962 rokkitelevisiota parodisoiva musikaali/komedia kuvaa maukkaasti amerikkalaista rasismia juuri ennen kansalaisoikeuskeskustelun ryöpsähdystä . Teema suo tilaa aikansa upeimmalle mustalle r&b-musiikille. Waters käytti alkuperäismusiikkia, kun taas uusi Adam Shanymanin ohjaama versio teki pastisseja taidolla. Alkuperäinen on hieman rosoisempi ja vie voiton katu-uskottavalla otteellaan. Carsin Ric Ocasek tekee roolin hulluna kuvataiteilijana.
New Line Cineman The John Waters Collection kokoaa kaksi elokuvaa samoihin kansiin. Toisena levynä on tällä kertaa Pecker.
Mitä voi sanoa nuoresta miehestä, jonka lempinimi kääntyy suomeksi sanalla ”Mulkku”. Jos nimesi on Pekka, ole varovainen anglosaksisissa maissa, kun opetat uusia ystäviäsi lausumaan nimeäsi. He oppivat ihmeen pian lausumaan sen siten, että se muistuttaa kummasti tätä Pecker-sanaa. Selkäsi takaa käydään hyvät naurut. Mutta tunsinpa kerran erään lentopalloilijan nimeltä Jorma Jortikka, eikä hän tuntunut nimestään kärsivän, tuskin vanhempansakaan.
Toisin sanoen katsojan mieli eksyy sivupoluille, sillä Watersin elokuvassa ei juurikaan ole tarttumapintaa. Tarjolla on löysää korkeakulttuurin parodiaa ja normaalielämän ylistystä.
Hairspray kärsii kohinaisesta kuvasta. Jäähdyttimet värisevät aliasing-ilmiön kourissa, mutta aika katsottava tämä silti on. Peckerin kuva on kymmentä vuotta nuorempanakin samaa tasoa. Ääniraidat toimivat, ei sen enempää. Ekstroissa kommenttiraidat, trailerit ja kuvagalleria. R1-levy. (PS)