Joillakin tutuillani on aikaa kanavapakettien nauttimiseen.
Joillakin tutuillani on aikaa kanavapakettien nauttimiseen. He tietävät kehua huikeita tv-sarjoja, joista en ole kuullut koskaan. Happamia sanoisin, mutta onneksi eivät Ripper Streetiä ehtineet kehua, sillä löytämisen osa on innostavaa.
Ripper Street petkuttaa sopivasti jo nimellään. Se ei todellakaan kuvaa Jack Ripperiä, vaikka tämän varjo onkin langennut pitkäksi aikaa Lontoon Metropolitanin sosiaaliseen elämään vuosikymmen ennen vuosisadan vaihtumista. Kauhut jäivät selvittämättä, ja paljon suuremmat kauhut ovat edessä kuin käänteisenä asetelmana Gustav Klimtin maalauksessa Suudelma.
Arkipäiväisiä, toki vauhdikkaita, rikoksia selvittävä poliisitarkastaja (Matthew Macfadyen) pääsee tietämättään vielä vähällä.
Pelkkä rikos on aina vain välikappale kuten lajityyppiin kuuluu. Keittiöspykologisointi on onneksi jätetty vain väliosiin. Painavampia teemoja ovat tasa-arvo, sosiaalipolitiikka, menneisyyden traumat, psykologian perusteet, moraali ja esivallan vastuu. Viitataanpa tässä jopa tapaus Snowdeniin, kun tiedustelukoneistot on jo viritelty kyseenalaiseen yksityisen tiedon käyttöön.
Erinomaisesti kirjoitettu, ajankuvaa kunnioittava sarja saa tuekseen hienon, kulumattoman näyttelijäkaartin. Toki Valtaistuinpelin ystävät tuntevat heistä monet. Mukana ovat muun muassa Bronnina tutuksi tullut Jerome Flynn ja jopa Hodor eli Kristian Nairn.
Sitä vastoin dekadenttia, amerikkalaista ja salaperäisen menneisyytensä kätkevää kuolemansyyntutkijaa esittävää Adam Rothenbergiä en olekaan aiemmin noteerannut. Hanttihommista Broadwaylle noussut näyttelijä on kuin jääkiekkoilija Juha-Matti Aaltosen kaksoisveli. Luonnekin tuntuu olevan samanlainen eli kuvia kumartelemattoman ennakkoluuloton ja luova.
Richard Warlowin luoma sarja oli kiikun kaakun jäädä kahteen tuotantokauteen. Kulttituotoksena sen tulevaisuus on kuulemma nyttemmin turvattu. Kiitämme ja katsomme kaikki.
Keskitason kuva ja ääniraita. Kolmella levyllä. Ei ekstroja. (PS)