“­Mitä ikinä teetkään, ra­kas­ta sitä”. Kai­kil­la ei to­sin ole va­ra va­li­ta, mitä elämäk­seen al­kaa te­kemään. On­nek­si näin kä­vi Totòl­le ,­jo­ka me­net­ti isänsä venäläi­sil­le. Si­si­lia­lais­poi­ka saa men­to­rik­seen fi­lo­so­foin­tiin tai­pu­vai­sen elo­ku­va­teat­te­rin ko­neenkäyttäjän Alf­re­don. Hän ra­kas­tuu, mut­ta pan­kin­koh­ta­jan tytär viedään vilk­kaas­ti muil­le mail­le.

Si­si­lia­lai­sen kylän al­la pii­levää pa­han­suo­pai­suut­ta ku­va­taan Ci­ne­ma Pa­ra­di­sos­sa hie­nos­tu­nees­ti etäältä. Köy­hyys, me­ne­tet­ty en­si­rak­kaus ja men­to­rin neu­vot eväänään Totòs­ta tu­lee me­nes­ty­nyt elo­ku­vaoh­jaa­ja Roo­mas­sa, mut­ta jo­tain on jää­nyt kai­ve­le­maan, kun hän saa vies­tin, että Alf­re­do on kuol­lut. Kol­meen­kym­me­neen vuo­teen hän ei ole käy­nyt ko­ti­kylässään, mut­ta nyt läh­dettävä.

Har­vi­nai­sen puh­das, ro­mant­ti­nen elo­ku­va pa­nee miet­timään, mikä mie­hissä ehkä on vi­ka­na. Evo­luu­tiop­sy­ko­lo­gien mu­kaan ih­mi­nen toi­mii edel­leen kuin esi­his­to­rias­sa. Tästä voi­si joh­taa sel­lai­sen keit­tiö­poh­din­nan, jo­ka ker­too, mik­si mie­het muut­tu­vat van­hem­muu­teen tun­neköy­hik­si. Mie­het ovat pa­ran­tu­mat­to­mia ro­man­tik­ko­ja al­le pa­ri­kymp­pi­sinä. Suu­rin osa pet­tyy en­simmäi­sessä rak­kau­des­saan, kos­ka nuo­ret nai­set to­teut­ta­vat viet­tiään ja pyr­kivät saa­maan kump­pa­nik­seen hei­mon par­haan gee­ni­pan­kin. Näin kö­vi Totòl­le­kin, mut­ta hän pys­tyi kääntämään sen voi­mak­si Alf­re­don oh­jai­le­ma­na.

Ci­me­ma Pa­ra­di­so sai 1989 par­haan ul­ko­mai­sen elo­ku­van Os­ca­rin. Var­mas­ti kaik­ki klas­si­sen elo­ku­van ystävät hul­laan­tu­vat tähän – sik­si pal­jon klas­si­ko­koh­tauk­sia tässä vi­li­see. Koh­de­ryhmänä ovat Suo­mes­sa 1960- ja 1970-lu­ku­jen elo­ku­va­ker­ho­kas­va­tit, jot­ka ai­koi­naan hai­kai­li­vat, kuin­ka van­hem­pien su­ku­pol­vi oli ra­van­nut teat­te­reis­sa ko­ko kul­ta­kau­den. Elo­ku­va on sa­mal­la muis­to­kir­joi­tus elo­ku­va­teat­te­reil­le, joi­ta ei enää fyy­si­ses­ti ole ja vaik­ka oli­si­kin, nii­den ase­ma ja vai­ku­tus ei voi ol­la enää niin kes­kei­nen ih­mis­ten va­paa-a­jas­sa.