Woody Allenin novellikokoelmassa Sivuvaikutuksia kerrotaan kirjailijasta, jonka teosta luonnehdittiin Timesissä ”kretiinimäisten kliseiden miasmaksi”.
Woody Allenin novellikokoelmassa Sivuvaikutuksia kerrotaan kirjailijasta, jonka teosta luonnehdittiin Timesissä ”kretiinimäisten kliseiden miasmaksi”. Hän saa neuvon, ”että vaikka tämän lauseen voi tulkita monin tavoin, lienee parasta olla käyttämättä sitä lehtimainoksissa”.
Syyskuussa 2011 Bio Rexin ilmoitus kaupunkilehti Kokkolassa mainosti elokuvaa Likainen pommi lauseella ”Ehkä kaikkien aikojen huonoin leffa.” Kenties ilmoittaja muisti Anton Tsehovin kirjeessään syyskuussa 1889 tekemän huomion? ”Imartelen itseäni toiveella, että roskani voisi aiheuttaa tietynlaisen äänekkään reaktion vihollisleirissä. Sillä meidän aikanamme, johon kuuluvat lennättimet ja puhelimet, parjaaminen on mainonnan sisarpuoli.”
Likaista pommia mainostetaan julisteella, jonka otsikkona on ”Testiyleisö sekosi”. Elokuvaa on siis testattu koeyleisöllä ennen ensi-iltaa? Epäselväksi jää, miten se voitiin päästää elokuvateattereihin koekatselun jälkeen.
Likaisen pommin tarinan mainosmiestä mukaillen: Minä olen niin särki! Olen juuri saanut tulokset Likaisen pommin taiteellisesta ja kaupallisesta menestyksestä. Kummallakin saralla se on totaalinen floppi! Nyt ei auta muu kuin palkita syylliset näyttävällä mediajulkisuudella. Ja rangaista syyttömiä: onnetonta yleisöä, joka viattomana lunastaa lipun kotimaiseen elokuvaan. Likainen pommi laskettiin liikkeelle 66:lla filmikopiolla. Sen näki ensi-iltaviikolla 3486 katsojaa.
Likainen pommi kertoo viihdebisneksen likaisesta pelistä, joka uhraa artistit, niiden tekijät ja yleisön rahan ja julkisuuden alttarille. Mutta siitäkään käsikirjoittaja-ohjaaja Elias Koskimies ei keksi mitään omaperäistä. Filmi vain pyörii vailla sisältöä, muotoa tai tarkoitusta. Kaikki pisteet – ne ainoat – näyttelijöille. Likainen pommi on huono, oikein huono – eikä sillä hyvällä tavalla huono, josta kulttimaine syntyisi.
Onhan se jo huomattu, että tänä vuonna kotimaisella ei mene kovaa. Mutta ihan näin syvällä ei vielä olla oltu. Tämä on pohjanoteeraus. Elokuvaksi Likaista pommia ei vakavassa mielessä voi kutsua. Se on karhunpalvelus kotimaiselle filmille. Käsikirjoitusta ei olisi koskaan pitänyt päästää tuotantoon. Eikä Koskimiestä ohjaamaan itse tekstiään. Narsistinen oman nokkeluuden ihailu on valloillaan selostusäänessä, joka pyrkii sitomaan löyhät ja lapsekkaan provokatoriset ideat kokonaisuudeksi.
Toteutus on tv-sketsimäinen. Vähän kuin saman tekijän Presidentin kanslian neljännestunnin hurlumhei venytettäisiin elokuvan mittaan. Filmillisyyttä tavoitellaan muka vitsikkäillä rinnastuksilla ja amatöörimäisillä parodiaefekteillä. Alun perinkään tematiikka ei ole kummoinen, mutta ideat on kulutettu puhki jo ensimmäisellä tunnilla. Loppuaika on kuolleen hevosen potkimista. Filmikoulun ensimmäisellä vuosikurssilla tämmöistä voisi odottaa. Mutta kyllä Haapajärven Justimusfilms pykää YouTubeen hauskempaa ilman koulujakaan.
Näyttelijä Jukka Puotila on kommentoinut, ettei filmiä tehdessään tiennyt oliko tarkoitus tehdä hauskaa vai vakavaa. Ei se selviä valmiista filmistäkään. Huumori on vaikea laji, satiiri vielä vaikeampaa. Siinä Likaisen pommin ainoa opetus.
Sen sijaan itsestäänselvyyksistä, mainos- ja viihdemaailman pinnallisuuksista kotkottaminen, se on helppoa. Vitsiä väännetään väkisin, kuin veistä haavassa, epätoivoisesti erikoisuuteen pyrkien, mutta vain pahnanpohjimmaisia kliseitä koluten. Spedekin teki vähällä vaivalla rimanalisia, mutta ei koskaan näin hymyttömästi tai ilkeästi. Oikea satiiri vaatisi teräviä hampaita, tyyliä ja taitoa, mutta Likaisen pommin lika on vain tympeätä ja pinttynyttä karstaa.
Taas täytyy ihmetellä, eikö missään vaiheessa tuotantoa kukaan lue käsikirjoitusta tai seuraa kuvauksia, että peli voitaisiin viheltää poikki ennen ensi-iltaa? Keskeneräisen käsistä päästäminen tuottaa vahinkoa kaikille, eikä vähiten kotimaisen elokuvan uskottavuudelle. Näillä näytöillä Elias Koskimies on kirjoittajana Mattiesko Hytösen ja Jyrki Lehtolan kiusaajakoulun kasvatti, pikkuilkeä oppipoika. Se, että joillain tahoilla kuvitellaan Likaisen pommin tapaisesta laihasta sketsisopasta syntyvän pitkää elokuvaa on uskomaton kummastuksen aihe. Mitään elokuvallista, taiteen muotoa, historiaa tai tulevaisuutta luotaavaa filmistä ei löydy. Kapinoivasta punkista tai postmodernista ilakoinnistakaan ei ole kyse. Siihen tarvittaisiin enemmän munaa ja tyylitajua kuin tekijöillä on sekasotkussaan tarjota.
Filmidebyytin meneminen turvalleen ei ole mitään uutta. Silti Likaista pommia saatteli julkisuuteen melkoinen julkisuusvyöry, joten ainakin tekijäin verkostot ovat kunnossa. Image-lehdessä ohjaajaa esiteltiin monella värikkäällä kuva-aukeamalla lähes kotimaisen elokuvan pelastajana. Vihreässä Langassa julkaistussa haastattelussa Koskimies paljasti menestyksensä salaisuuden: Paras kirjoittamistekniikka on se, että kirjoittaa vain. ”Tv-sarjaa tehdessä on ihan sama, millaiset ovat käsikirjoittajan sisäiset tunnelmat. Ohjelma tulee ulos kerran viikossa, ja työt on pakko tehdä.” Haluaisin ajatella, että myös Likainen pommi on tehty samalla periaatteella, niin surullista kuin se onkin – elokuvan kannalta. Olisi katastrofi, jos Likainen pommi olisi sydänverellä tehty kaiken osaamisen summa.
Näen jo silmissäni lehtiotsikot: ”Missä pitäisi nauraa?” ”Komedia on fiasko!” ”Nolla katsojaa.” Mutta nuo kirjoitettiin 90-luvulla Mollbergin Paratiisin lapsista. (Tiedän, sillä pidin leikekirjaa, koska olin elokuvanteossa mukana avustajana.) Mutta nyt Likaisella pommilla suomalainen elokuva päästetään taas nollatasolle ilman, että mitään on opittu.
Täytyy myös kysyä, onko Tsehovin lennättimiä ja puhelimia seurannut digitaalinen aikakautemme osasyyllinen? Aki Kaurismäen Le Havrea levitettiin teattereihin vaatimattomalla 22 kopiolla. Tämä toinen L-kirjaimella alkava suomifilmi sai kättelyssä levityksen kolme kertaa useammalle valkokankaalle. Digin myötä ”filminteko” ja levitys ovat helpottuneet ja yksinkertaistuneet. Ja videokuvaaminenhan on halpaa. Mutta jälki on susirumaa (videokuva hyvänkin kameramiehen taltioimana), mutta se ei näytä tuottajia kiinnostavan.
Onko Likainen pommi vain koepallo, joka heitetään katsojille ja kokeillaan, josko yleisö ottaisi kopin? Onko alle miljoonalla tehty filmi Suomessa niin halpaa huvia, ettei sen tekemistä kannata enempää miettiä ja suunnitella? Kuvaamaan vain, kun on pakko jotakin tehdä? Jokainen, joka kirjoittaa, luulee hallitsevansa elokuvakäsikirjoittamisen. Mutta se, että elokuvantekoprosessissa kirjoittaja päästetään vielä ohjaamaan tekeleensä, osoittaa sekä laadunvalvonnan että harkintakyvyn puutetta kaikilla tuotannon tasoilla.
Likainen pommi on nimensä mukainen kaiken räjäyttäjä vain kotimaisen elokuvan tulevaisuudelle. Laadullisesti ja menestyksellisesti aikaisempia huonompana tuotantovuotena tämän kaltainen pudotus saattaa olla kohtalokas suomalaisen tekemisen uskottavuudelle. Katsoja kestää vain määränsä toinen toistaan heikompia filmejä päättääkseen, ettei suomalaisen suosiminen kannata.
Kovia sanoja ensifilmistä? Parjausta vai mainosta? Tunnustan olevani vihainen kotimaisen elokuvan puolesta. Onhan ihan selvää, että joltain paremmalta filmiltä ja enemmän näyttöjä osoittaneelta tekijältä nämäkin Likaisen pommin seitsemänsataatuhatta euroa ovat pois. (Esimerkiksi missä viipyy Maria Ruotsalan esikoispitkä? Loistava Ilonen talo oli oikeastaan pikemmin kolmiosainen elokuva kuin tv-sarja, mutta filmirintamalla Ruotsalasta ei ole sen jälkeen kuultu mitään.)
Elokuvasäätiön tuki kotimaiselle tulee kokonaan veikkausvaroista. Tänäkin viikonloppuna kansa taitaa kyllä lotota niiden miljoonien toivossa, eikä saadakseen lisää Likaisen pommin kaltaisia suomifilmejä. Levyraadissa tavattiin antaa esityksille säälistä yksi tähti – sähköstä. Se suotakoon myös Likaiselle pommille. (HB)