Ra­kas­tu­nei­suu­den ja en­nen kaik­kea ra­kas­tu­mi­sen ti­lan ku­vaa­mi­nen elo­ku­van te­ho­kei­noil­la on vai­keaa. 2000-lu­vun alun rans­ka­lai­se­lo­ku­va on­nis­tuu viiltämään tuo­ta ai­het­ta – mut­ta ai­noas­taan pin­nal­ta. Joh­ta­va tee­ma ka­do­te­taan Da­niel Au­teui­lin (ken­ties tar­koi­tuk­sel­li­seen) ais­tit­to­muu­teen ja pidät­tyväi­syy­teen. Osa­syynsä on myös draa­man se­ka­vis­sa ra­ken­nus­ma­te­riaa­leis­sa. Ta­ri­naa pitää koos­sa Au­teui­lin esittämän Bru­non os­ta­ma sor­mus, jo­ka vaih­taa omis­ta­jaa rak­kau­den seu­ra­tes­sa mu­ka­na. Sor­muk­sen ar­vo niin an­ta­jal­le kuin vas­taa­not­ta­jal­le­kin ku­va­taan rak­kau­den mer­ki­tystä ko­ros­taen. Siinä missä elo­ku­va ker­too it­sensä ja ympä­ristönsä kes­kellä hu­kas­sa ole­van kes­ki-ikäi­sen mie­hen ko­van ta­ri­nan, on se myös ku­vaus siitä maail­mas­ta, jos­sa pro­mis­kui­teet­ti ajaa tun­tei­den edel­le. Ei pu­hu­ta vain tästä elo­ku­vas­ta, sa­mas­sa pu­hu­taan myös tästä maail­mas­ta.

Ei-a­na­mor­fi­nen ku­va on eu­roop­pa­lai­sel­la mit­ta­kaa­val­la lois­ta­va, fil­mi erot­tuu riittäväs­ti ai­heut­ta­mat­ta tur­haa ra­kei­suut­ta. Pu­he on kä­si­tel­ty am­mat­ti­tai­dol­la, dia­lo­gi joh­dat­taa. Ekst­ro­ja ei tässäkään Rak­kaut­ta & Anar­kiaa -sar­jan jul­kai­sus­sa ole. (VA)