Pe­lin säännöt nos­tet­tiin toi­sen maail­man­so­dan jäl­keen elo­ku­va­his­to­rian ka­no­niin he­ti Ci­ti­zen Ka­nen rin­nal­le hämmäs­tyttävän oraak­ke­li­mai­suu­ten­sa vuok­si. Kun oh­jaa­ja­le­gen­da Jean Re­noir hur­jan 1930-lu­kun­sa päät­teek­si pe­rus­ti draa­man omiin teks­tei­hinsä, saa­tiin he­ti syvää­luo­ta­va teos ih­mi­sistä suu­ren tra­ge­dian kyn­nyk­sellä. Kuin an­tii­kin draa­mois­sa en­nus­ta­ja al­koi kuis­ku­tel­la: nyt me­nee liian hy­vin, on va­raa hai­hat­te­luun ja ih­meel­li­syyk­siin, jo­ten koh­ta pa­mah­taa.

E­lo­ku­vaa lyttää pa­hoin por­va­ris­ton de­ka­den­tin sydä­men, ylemmän kes­ki­luo­kan, jo­ka tur­hau­tuu kai­ke­ti kym­me­nen vuo­den vä­lein: jos et kas­va­ta kak­kua, olet luok­ka­si pet­tu­ri. Jos kak­kua vain syöt, tu­lee tra­ge­dia. Elo­ku­van tur­mel­tu­nein hah­mo, lin­nan­her­ra, kerää me­kaa­ni­sia soit­to­pe­lejä. Ne soit­ta­vat ai­na odo­tet­tua me­lo­diaa, mut­ta elämässä ja tässä elo­ku­vas­sa tu­lee vas­taan ou­to­ja soin­tu­ja ja sä­vel­lajj­ka. Näin, vaik­ka kaik­ki hah­mot ovat ste­reo­tyyp­pejä.

E­lo­ku­va on kuu­lui­sa in­ten­sii­vi­sestä, useas­ta ka­me­ra-a­jos­ta koo­tus­ta metsäs­tys­koh­tauk­ses­ta, jo­ka ker­too mitä Eu­roo­pas­sa tu­le­man pitää. Tus­kin kau­pun­ki­ka­ni­jah­ti oli­si luul­ta­vas­ti si­vus­ta­kat­sot­tu­na yhtä jär­kyttävä ko­ke­mus, sillä ruo­ho­metsän kan­sal­la lie­nee edes jo­tain mah­dol­li­suuk­sia.

Jo­pa tou­ko­kuus­sa 2012 Pe­lin säännöt pe­lot­taa sa­moin kuin kat­sot­tu­na Es­pan­jan sisäl­lis­so­dan ja Munc­he­nin so­pi­muk­sen, Un­ka­rin ja Tsek­kos­lo­va­kian mie­hi­tyk­sen sekä brezh­ne­viläi­sellä 1970-lu­vul­la tais­to­lais­kuo­hun jäl­keen. Tuo vii­mei­nen pä­tee kir­joit­ta­nee­seen, mut­ta suo­raan sa­not­tu­na en juu­ri vä­littä­nyt his­to­rial­li­sis­ta kon­teks­teis­ta. Päin­vas­toin, ajat­te­lin ti­lan­net­ta, jo­ka oli ehkä vii­mei­sen ker­ran Suo­mes­sa­kin mah­dol­lis­ta jos­sain ih­meen Ou­lus­sa, kun mu­siik­ki­ma­ku tai per­soo­nal­li­set omi­nai­suu­det yh­dis­tivät työläis­poi­kia ka­ve­reik­si kes­ki­luok­kais­ten ja kai­ken­kar­vais­ten kau­pun­gin­vis­kaa­lien ja pro­fes­so­rien las­ten kans­sa. Ko­ko tuo näy­telmä on tässä elo­ku­vas­sa. Sentään ketään ei ta­pet­tu ta­hal­laan, ai­na­kaan va­hin­gok­si kääräis­tynä, ku­ten Pe­lin sääntö­jen lentäjä­san­ka­ri. Mut­ta meillä näyt­te­lijät, muu­si­kot, fu­ta­rit ja mo­net Heinäpään jää­kiek­koi­li­jat läh­tivät her­ro­jen kans­sa mar­ja­metsäl­le. Mo­nes­ta työläis­po­jas­ta tu­li kan­sal­li­sen ko­koo­muk­sen man­ne­kii­ni tai sit­ten uh­ri, va­lin­ta on lu­ki­jal­le va­paa.

Pe­lin säännöt ker­too yh­teis­kun­nal­li­ses­ta ra­ja­pin­nan­ve­dos­ta luul­ta­vas­ti tar­kem­min kuin mikään muu elo­ku­va. Jo­kai­sel­la kat­se­lu­ker­ral­la se herättää uu­sia aja­tuk­sia. Tällä ker­taa se pa­ni val­koi­sil­la kuo­le­man ku­kil­laan an­ta­maan syn­ninpäästön: ku­kaan ei ole kos­kaan Suo­mes­sa miet­ti­nyt, mitä mer­kit­si se, että vii­me maail­man­so­das­sa suo­ma­lais­ten ri­vejä har­ven­net­tiin hil­littömällä vii­kat­teel­la juu­ri jouk­kueen­joh­ta­jien pa­ris­sa. Suu­rin osa heistä oli kes­ki­luok­kaa ja vau­ras­ta vä­keä. Rah­vas­ta me­ni, mut­ta ei yhtä ko­val­la pro­sen­til­la. Se on lo­pul­ta koh­ta­lon ko­vaa de­mok­ra­tiaa.

Joh­topäätös on se, et­tei mitään kan­sa­lais­ryhmää sai­si de­mo­ni­soi­da. Jos leipää ja ruo­kaa riittää kai­kil­le, on tär­keää, että yh­teys säi­lyy. Se yh­teys on po­li­tii­kas­sa, mut­ta toi­vot­ta­vas­ti myös ar­jen rien­nois­sa.

Le­vyn ver­sio on pitkä oh­jaa­jan hyväk­symä vuo­den 1959 lai­tos, jo­ka lisää pal­jon köy­him­pien osal­lis­tu­jien ja si­vus­ta­kat­so­jien tär­keitä koh­tauk­sia. Juu­ri oh­jaa­jan it­sensä esittämän avain­hen­kilön Oc­ta­ven pro­fii­li on tar­kemn­pi. To­ki ly­hyt ver­sio oli­si ty­lym­pi, ehkäpä tu­le­vaa pa­rem­min ku­vaa­vam­min ar­mo­ton.

O­do­tuk­siin näh­den rau­hal­li­nen ja tark­ka ku­va. Ku­va on jo­pa tar­kem­pi kuin vuo­den 2004 Cri­te­rio­nin luk­sus­lai­tok­ses­sa. Näin tek­niik­ka ke­hit­tyy. Ekst­rois­sa ku­va­gal­le­ria. (PS)