Mikä tu­lee en­sik­si mie­leen John Len­no­nis­ta? No tie­tus­ti se yk­si haas­tat­te­lu, jos­sa Rin­go Star­ril­ta ky­syt­tiin, on­ko hän maail­man pa­ras rum­pa­li. Len­non eh­ti vas­ta­ta vä­liin “et­tei hän ole pa­ras rum­pa­li edes bän­dissäm­me”.

Tiet­ty il­keys pa­ran­taa luo­vuut­ta, ja lap­se­na koet­tu rak­kau­den puu­te vielä var­mem­min. Tämä tu­lee hy­vin esil­le Len­non-d­raa­mas­sa. Dra­ma­tur­gia ei ole kui­ten­kaan niin tii­vistä, et­teikö kat­se kiin­nit­tyi­si epäo­len­nai­suuk­siin. Joh­nin lap­se­na tä­dil­leen jättä­neen äi­din roo­lis­sa ole­va An­ne-Ma­rie Duff näyttää ai­van lii­kaa kan­sa­ne­dus­ta­ja Päi­vi Räsä­seltä (k­rist.). Eli ai­van liian tylsää, ai­van liian vähän rock ’n’ rol­lia. Tun­nel­maa ta­voi­te­taan ajoit­tain Ike Tur­ne­rin Roc­ket 88:llä, Jay Haw­kin­sin I Put a Spell On Youl­la ja Big Ma­ma Thorn­to­nin Hound Do­gil­la. Mut­ta Quar­ry­me­nin oh­jel­mis­to jää jo­ten­kin lai­han­lai­sek­si, mitä se ehkä oli­kin.