Nyt on ihan pakko mennä kakaroiden kanssa elokuviin Risto Räppääjää katsomaan – eihän niille muutakaan ole kotimaisten filmintekijöiden taholta tarjolla.
Nyt on ihan pakko mennä kakaroiden kanssa elokuviin Risto Räppääjää katsomaan – eihän niille muutakaan ole kotimaisten filmintekijöiden taholta tarjolla.
Risto Räppääjä ja Polkupyörävaras näyttää karkeaa juonenkehittelyä, kelvotonta komiikkaa ja kärjistettyjen hahmojen asuttaman teflonpintaisen fantasiamaailman keskenkasvuisten ja heidän huoltajiensa ihmeteltäväksi. Tämän keskelle sijoitetaan sormella heristeleviä, mutta puolinaisia opetuksia ja lauluja tiristämään katsomosta kaavan vaatimia refleksinomaisia sympatia-, empatia- tai myötähäpeäkyyneleitä. Hassuja aikuisia ilmeilemässä värikkäissä vaatteissa, kivoja vekottimia, alleviivaavaa liioittelua, ylilyövää kohellusta ja hysteeristä mekastusta. Lastenfilmihän tämä!
Rauha Räppääjä lähtee lomalle viettämään laatuaikaa ihastuksensa Lennart Lindbergin kanssa. Karmea Elvi kaasuttaa paikalle Ristoa ja Nelli Nuudelipäätä komentamaan. Kaverukset karkaavat pihapiiristä seikkailuun, kun Räppääjän uusi pyörä varastetaan.
Nuorta Severi Heikkilää ja Lauramaija Luotoa ei epäonnistumisesta voida syyttää. Parin mahdollisuuksista kertoo road movie –kohtaus, jossa lasten ystävyyteen tullut väliaikainen ryppy innostaa hiphopahtavaan Kyllä pärjätään –lauluun. Siinä Iiro Rantalan sisäsiistiksi suittu musiikki on parhaimmillaan. Tarinakin havahtuu ja kiinnittyy hetkeksi. Sitten punainen lanka taas irtoaa. Sen mukana tekijäin kokonaisnäkemys karkaa irtopisteiden keruuseen.
Kun Risto voittaa itsekkyytensä ja antaa lahjan sairaalle ikätoverille, kovan kriitikonkin silmä vähän hikoaa. Tekopirteilyn, äänitehostekimaran ja rauhattoman räpeltämisen keskellä tohditaan välillä hiljentyä fiilistelyyn.
Annu Valonen Rauha-tätinä ja Martti Suosalo mursuviiksi-Lennartina ovat mahdottoman tehtävän edessä. Paremmin pärjää Ulla Tapaninen, jonka vara-Justiinassa on tyyliä. Sivurooleista esiin kohoaa kokkolalaisille tutun Rainer Kauniston muheva konduktööri, joka saa pohtimaan, kuinka erilainen lopputulos lastenleffaan saataisiin lämpimien ja sydämellä läsnä olevien hahmojen varassa.
Mielikuvitus kunniaan, mutta en ymmärrä Räppääjän elokuvallista ilmettä. Sen maailmasta ei löydy yhtymäkohtia todellisuuteen. Kohta lapsille kehittynee räpätysallergiakin kaikissa silmissä vilisevistä karkkiväreistä. Kansallispuvuissa tanhuavien statistien kylänraitti ei muistuta onnelaa, vaan orwellmaisesti valvottujen tai kauko-ohjattujen alieneiden miehittämää kulissikaupunkia, jonka asukit voivat koska tahansa paljastaa todellisen luontonsa. Kauhukuvastoon viittaa myös pelottavasti irvistävä Eppu Normaali (Martti Syrjä), joka voi aiheuttaa pahoja unia pienimmille pilteille.
Räpä räpä!
Jostain syystä elokuvaan on ympätty juoneen liittymättömiä ja kotouttamatta jääneitä ulkomaaneläviä. Sauvakävelevät japanilaiset ja arabinaiset hunnuissaan jäävät erikoisuuksiksi. Vaikutelmaa ei paranna Lennartin painajaismainen lauluparodia, jonka eksotiikkamauste tuo mieleen takavuosien epäkorrektin Arabi Ahabin. Ja miksi pönkittää bättre folk –ennakkoluuloja? Tarinan suomenruotsalaiset ovat tietysti aatelisia ja nimi Rosenbögel.
Vaikka ollaan sairaalassa, kaikki näyttävät terveiltä. Kipsit ja kainalosauvat vain lentävät kuntolaulun tahdissa. Pyörätuolipotilas Robert (Joel Bonsdorff) ihmeparantuu hänkin. Eikö sairaus ja vammaisuus kuitenkin ole osa monen lapsen elämää? Ja pikkutytöille tiedoksi: älkää nousko tuntemattomien, karvaisten lippismiesten autoihin, vaikka Räppääjässä niin tehdään!
Kahden vuoden takainen mainio ensimmäinen Räppääjä keräsi katsojia yli 200 000. Uutuudenkin on parissa viikossa nähnyt 50 000 silmäparia. Tilausta kohdeyleisössä riittää. Aihekin perustuu Nopolan sisarusten kirjasarjan menestyskonseptiin.
Voittokulun myötä tuottajat ja filmiyhtiöt uskaltavat satsata budjettiin ja ylöspanoon. Rahaa Polkupyörävarkaaseen on pantu yli puoli miljoonaa ensimmäistä Räppääjää enemmän. Ohjaaja Mari Rantasila jatkaa tutuksi tulleiden teemojen parissa. Siksi harmittaa, että tädit ja sedät ovat menneet pilaamaan hyvän jutun. Räppääjästä ei löydy Liisa Helmisen Pelikaanimiehen (2004) tai Kaisa Juurikkalan Valon (2005) tapaisia klassikon aineksia.
Mutta saako lastenelokuvia kyseenalaistaa? Tarkoitushan tekijöillä on hyvä. Suurimmalle osalle kriitikoista Räppääjä kelpaa. Hyvän mielen hassutukselle on helppo räpätä neljä tähteä ihan kannatuksen vuoksi.
Varjellaanko kettujakin paremmin kuin alaikäistä katsojakuntaa? Nukkuuko Mannerheimin Lastensuojeluliitto? (HB)