O­li­ko se Ruu­su­nen, vai oli­ko se Tuh­ki­mo. Jos 1900-lu­vun jäl­kimmäi­sellä puo­lis­kol­la lap­suut­taan elä­neet al­ka­vat epäröidä, mistä Dis­ney-i­ko­nis­ta on ky­se, Ma­le­fi­cent puo­lus­taa paik­kaan­sa. Sitä se te­kee myös sik­si, että har­voin elo­ku­va ja­kaa krii­ti­koi­den mie­liä yhtä pal­jon. Tästä pitä­neet oli­vat oi­keas­sa.

Kir­jal­li­suu­des­sa on pe­rin­tei­ses­ti ymmär­ret­ty tehdä näkö­kul­maa vaih­ta­via uu­sia ver­sioi­ta tu­tuis­ta klas­sik­ko­ta­ri­nois­ta. Tun­ne­tuim­pia lie­nee Mic­hel Tour­nie­rin Per­jan­tai. Elo­ku­vas­sa tätä ei juu­ri­kaan ole hyö­dyn­net­ty, jos kai­ken­maail­man vi­ral­li­sia ja epä­vi­ral­li­sia jat­ko-o­sia tai ri­pof­fe­ja ei ote­ta huo­mioon.

Ma­le­fi­cent, en­si-il­ta­kier­rok­sel­laan ni­mellä Pa­ha­tar, ker­too Prin­ses­sa Ruu­su­sen ta­ri­nan ”­pa­han” näkö­kul­mas­ta. Aa­sia­lai­nen ying ja yang –­vyö­ry on to­ki nä­ky­nyt Hol­lywoo­dis­sa jo pitkään, eikä puh­taan hyvän ja ää­rimmäi­sen pa­han va­raan ra­ken­tu­viin elo­ku­viin voi yleensä suh­tau­tua muu­ten kuin huo­no­na viih­teenä. To­ki poik­keuk­sia on. Har­maan eri sä­vy­jen ku­vaa­mi­seen ei Pa­ha­tar kui­ten­kaan tyy­dy. Se ot­taa pal­jon isom­man ta­voit­teen.

Rak­kaus on maail­man vää­rinkäy­te­tyin subs­tan­tii­vi, ja ra­kas­taa kaik­kein val­heel­li­sim­min käy­tet­ty ver­bi. Elo­ku­va­teol­li­suus kie­tou­tuu tämän val­heen ympä­ril­le. On ky­se siitä tai sen puut­tees­ta.

Fi­lo­so­fit kiis­te­levät, mikä on elämän tar­koi­tus. Se on ra­kas­taa, mut­ta to­del­la. Ma­le­fi­cent myös ker­too, mitä on to­del­li­nen rak­kaus. Se on sitä, että ha­luaa jat­kaa in­hi­mil­listä ke­hi­tystä suo­je­le­mal­la oman hen­kensä uhal­la las­ta. Omaa tai mui­den.

Kau­nein asia eläi­missä, var­sin­kin naa­rais­sa, on nii­den eh­do­ton si­tou­tu­mi­nen poi­kuee­seen. To­ki poik­keuk­sia on. Ehkäpä ih­mi­nen voi nous­ta vielä­kin ylemmäk­si, ai­na­kin poik­keus­ta­pauk­sis­sa, ja suh­tau­tua lap­seen sa­moin, vaik­ka tämä ei oli­si bio­lo­gi­ses­ti oma.

Tämän tie­dos­taen an­nan elo­ku­val­la an­teek­si sen nai­vis­min ja ne kaik­ki pik­ku puut­teet, jois­ta ku­kai­nen­kin kat­so­ja tätä kat­soes­saan kär­sii. Mai­nit­ta­koon vain kol­men hal­tiat­ta­ren vä­rittö­myys. Ruu­su­sen hei­koh­ko pree­sens ja ih­mis­ten mo­tii­vien heik­ko poh­jus­tus. Mut­ta näillä ei ko­ko­nai­suu­des­sa sinänsä ole pal­jon mer­ki­tystä.

Pa­hat­ta­ren BD-jul­kai­sun ai­koi­hin Dis­ney jul­kai­si Prin­ses­sa Ruu­su­nen -a­ni­maa­tiok­las­si­kon. Kan­net ovat uu­det, mut­ta sisältö sa­ma kuin taan­noi­ses­sa jul­kai­sus­sa. Jo­ka ta­pauk­ses­sa nyt on mah­dol­li­suus nähdä ta­ri­na myös al­ku­peräi­sestä näkö­kul­mas­ta. Edes­men­neellä Aku An­kan pää­toi­mit­ta­jal­la, Mark­ku Ki­vekkäällä, oli­si ai­he­pii­ristä ol­lut pal­jon sa­not­ta­vaa. Ruu­su­nen oli hä­nen lem­pie­lo­ku­van­sa, mut­ta ikävä kyllä hän ei näh­nyt uu­den Pa­hat­ta­ren tu­le­mis­ta.