Oliko se Ruusunen, vai oliko se Tuhkimo.
Oliko se Ruusunen, vai oliko se Tuhkimo. Jos 1900-luvun jälkimmäisellä puoliskolla lapsuuttaan eläneet alkavat epäröidä, mistä Disney-ikonista on kyse, Maleficent puolustaa paikkaansa. Sitä se tekee myös siksi, että harvoin elokuva jakaa kriitikoiden mieliä yhtä paljon. Tästä pitäneet olivat oikeassa.
Kirjallisuudessa on perinteisesti ymmärretty tehdä näkökulmaa vaihtavia uusia versioita tutuista klassikkotarinoista. Tunnetuimpia lienee Michel Tournierin Perjantai. Elokuvassa tätä ei juurikaan ole hyödynnetty, jos kaikenmaailman virallisia ja epävirallisia jatko-osia tai ripoffeja ei oteta huomioon.
Maleficent, ensi-iltakierroksellaan nimellä Pahatar, kertoo Prinsessa Ruususen tarinan ”pahan” näkökulmasta. Aasialainen ying ja yang –vyöry on toki näkynyt Hollywoodissa jo pitkään, eikä puhtaan hyvän ja äärimmäisen pahan varaan rakentuviin elokuviin voi yleensä suhtautua muuten kuin huonona viihteenä. Toki poikkeuksia on. Harmaan eri sävyjen kuvaamiseen ei Pahatar kuitenkaan tyydy. Se ottaa paljon isomman tavoitteen.
Rakkaus on maailman väärinkäytetyin substantiivi, ja rakastaa kaikkein valheellisimmin käytetty verbi. Elokuvateollisuus kietoutuu tämän valheen ympärille. On kyse siitä tai sen puutteesta.
Filosofit kiistelevät, mikä on elämän tarkoitus. Se on rakastaa, mutta todella. Maleficent myös kertoo, mitä on todellinen rakkaus. Se on sitä, että haluaa jatkaa inhimillistä kehitystä suojelemalla oman henkensä uhalla lasta. Omaa tai muiden.
Kaunein asia eläimissä, varsinkin naaraissa, on niiden ehdoton sitoutuminen poikueeseen. Toki poikkeuksia on. Ehkäpä ihminen voi nousta vieläkin ylemmäksi, ainakin poikkeustapauksissa, ja suhtautua lapseen samoin, vaikka tämä ei olisi biologisesti oma.
Tämän tiedostaen annan elokuvalla anteeksi sen naivismin ja ne kaikki pikku puutteet, joista kukainenkin katsoja tätä katsoessaan kärsii. Mainittakoon vain kolmen haltiattaren värittömyys. Ruususen heikohko preesens ja ihmisten motiivien heikko pohjustus. Mutta näillä ei kokonaisuudessa sinänsä ole paljon merkitystä.
Pahattaren BD-julkaisun aikoihin Disney julkaisi Prinsessa Ruusunen -animaatioklassikon. Kannet ovat uudet, mutta sisältö sama kuin taannoisessa julkaisussa. Joka tapauksessa nyt on mahdollisuus nähdä tarina myös alkuperäisestä näkökulmasta. Edesmenneellä Aku Ankan päätoimittajalla, Markku Kivekkäällä, olisi aihepiiristä ollut paljon sanottavaa. Ruusunen oli hänen lempielokuvansa, mutta ikävä kyllä hän ei nähnyt uuden Pahattaren tulemista.
Laadukas kuva ja ääniraita. Ekstroissa on seitsemän minuuttia poistettuja kohtauksia ja 26 min. dokumentit. (PS)