Motör­hea­din nok­ka­mies Lem­my Kil­mis­ter tun­tuu uu­des­sa do­ku­men­tis­saan tur­hia ka­tu­mat­to­mal­ta mie­heltä. Enpä minäkään pal­jon muu­ta ka­du kuin kah­ta 1980-lu­vun tait­tees­sa teh­tyä vir­hettä: en läh­te­nyt kat­so­maan Motör­hea­din se­koi­lua Ko­ria Rol­lin la­val­la enkä seu­raa­va­na kesänä men­nyt seu­raa­maan Clas­hia ja Gra­ham Par­ke­ria Ruis­roc­kiin.

Jo tämä kyt­kentä ker­too, missä on Motör­hea­din suu­ruus. Sen hen­gen pys­tyy ta­voit­ta­maan niin he­vi­kei­sa­ri kuin punk­ka­ri ja rhythm and blues -fa­ni.

Do­ku­ment­ti ta­voit­taa taus­ta­te­kijät eri­no­mai­ses­ti. Lem­myn suu­rim­mat vai­kut­teet oli­vat El­vis, Litt­le Ric­hard ja Jer­ry Lee Lewis, jot­ka kek­sivät ko­ko rock ’n rol­lin mus­tien muu­si­koi­den ja kant­ri­mies­ten töi­den poh­jal­ta. Tämä sven­gi soi yhä Lem­myn bas­sos­sa, jon­ka soun­di on ai­nut­laa­tui­nen. Mars­hal­lin vah­vis­tin pan­naan säröl­le, ja mie­hen komp­pi­ki­ta­ra­mai­ses­ti plekt­ral­la soit­ta­ma bas­so vie bii­siä eteenpäin, eikä tyy­dy luo­maan pelkkää ryt­mi­poh­jaa yh­dessä rum­pa­lin kans­sa. Kä­hi­sevä ää­ni soi ih­meen me­lo­di­ses­ti, vaik­ka­kin ka­peal­la alal­la.

Lem­mystä on kir­joi­tet­tu niin pal­jon, että luu­li­si do­ku­men­tin suis­tu­van en­nal­ta-ar­vat­ta­vuu­teen. Pie­net hel­met kui­ten­kin pitävät mie­len­kiin­non yllä.

Jo alus­sa, kun mies ha­keaa Beat­le­sin mo­no­bok­sia le­vy­kau­pas­ta, kuul­laan tark­ka ai­ka­lais­ku­vaus. Kil­mis­ter nä­ki bän­din Li­ver­poo­lis­sa jo en­nen Lo­ve Me Do­ta. Hä­nen mu­kaan­sa on juu­ri toi­sinpäin kuin luul­laan eli Beat­le­sit oli­vat alun pal­jon ko­vem­pia kun­de­ja kuin Sto­ne­sit. Jäl­kimmäi­set tu­li­vat Lon­toos­ta tai­de­kou­lu­taus­tal­la, kun toi­set oli­vat sa­ta­ma­kau­pun­gin työläis­poi­kia, jot­ka oli­vat pärjän­neet jo Ham­pu­rin epämääräi­sissä olois­sa.

Kun­nia­no­soi­tus Beat­le­sil­le on elo­ku­van pa­ras­ta mu­sii­kil­lis­ta an­tia, kun uk­ko kä­hi­see la­val­la Beat­le­sin tu­tuk­si te­kemää Lar­ry Wil­liams –k­las­sik­koa ”­Bad Boy”. On myös hie­noa nähdä hä­net löy­lyissä Brian Ja­me­sin jäl­kei­sen Dam­ne­din kans­sa.

Lo­pul­li­nen to­tuus kuul­laan myös mie­hen keräämän nat­si­me­mo­ra­bi­lian taus­tois­ta. Hän keräi­li­si Is­rae­lin ar­mei­jan ase­pu­ku­ja, jos ne oli­si­vat mo­der­nin so­ta­his­to­rian näyttä­vim­piä.

Lem­myn täy­si tees­ken­te­lemättö­myys on har­vi­nais­ta rock­ku­viois­sa. Hän ei em­mi myöntää syövänsä ve­ren­pai­ne- ja so­ke­ri­tau­tilääk­keitä. Kuin­ka mo­ni te­kee sa­moin?

Ty­lyn mie­hek­kyy­den al­la on it­se­tun­toa, mut­ta myös sa­lai­suuk­sia. Ai­ka mo­ni ka­ve­ri sa­noo mie­hen lop­pu­jen lo­puk­si ole­van nais­ten kas­vat­ta­ma peh­mo, jo­ka on va­rus­tet­tu suu­rel­la sydä­mellä. Eli 1960-lu­vun tyttöbän­din ly­rii­koi­den poh­jal­ta: ”­He’s a good bad but he ain’t no evil”.