Beet­le­jui­cen toi­nen me­hu­tet­ra pu­ris­taa lisää sa­maa me­heväs­ti po­rei­le­vaa mönjää, jos­ta al­ku­peäi­nen­kin Hal­loween-viih­dy­ke oli teh­ty. Nyt ai­ka on rientä­nyt eteenpäin, mut­ta mo­ni muu asia ei ole muut­tu­nut: kuol­leet ja elävät vetävät yhä vals­sia pol­kan as­ke­lein Tim Bur­to­nin päässä mistä tämä on elävä ote.

Näpsäkäs­ti tal­lus­ta­va ta­ri­na kes­kit­tyy sat­tu­miin pään ja hännän vä­lissä, mut­ta ko­vin ko­he­ren­tik­si ta­ri­naa ei tar­vit­se hauk­kua. Miljöö on mie­li­ku­vi­tuk­se­kas, läppä lentää pal­kit­se­vas­ti ja kai­kes­sa on ke­peän kar­ne­vaa­li­mai­nen tun­nel­ma. Elo­ku­va on lo­pul­ta var­si­nai­nen ir­to­kark­ki­pus­si kir­peitä herk­ku­ja, joi­den spekt­ri kul­kee Dan­ny De­Vi­ton ly­hyestä roo­lis­ta ja lu­ke­mat­to­mis­ta fyy­si­sistä stun­teis­ta ai­na nuk­kea­ni­maa­tiol­la to­teu­tet­tui­hin osioi­hin, jois­ta mie­leen­pai­nu­vin on len­to­ko­neon­net­to­muus. Ko­ko­nai­suus toi­mii hy­vin täl­lai­se­na mo­niää­ni­senä lauan­tai­pus­si­na.