Ter­ren­ce Ma­lick poh­ti Kul­tai­sen pal­mun voit­ta­nees­sa Tree of Li­fes­sa maail­man syn­tyä ja tuon­puo­leis­ta. Can­ne­sis­sa kak­ko­sek­si jää­nyt Lars von Trier ei ole vä­hemmän kun­nian­hi­moi­nen. Me­lanc­ho­lias­sa koit­taa maail­man­lop­pu.

Nat­simöläy­tys­ten ta­kia fes­ti­vaa­lil­ta kar­ko­tet­tu Trier jou­tui ko­ti­maas­saan po­lii­si­kuu­lus­te­lui­hin. Sen vuok­si oh­jaa­ja il­moit­ti kuun alus­sa, et­tei enää an­na haas­tat­te­lu­ja. Kaik­ki tans­ka­lai­soh­jaa­jan Ruot­sis­sa ku­vaa­mas­ta eng­lan­nin­kie­li­sestä Me­lanc­ho­lias­ta pitää siis tul­ki­ta ihan it­se.

Kirs­ten Dunst näyt­te­lee ur­heas­ti Jus­ti­nea, mor­sian­ta, jo­ka dep­res­siol­laan pi­laa hää­juh­lat. Sul­ha­sen oli­si tie­tys­ti kan­nat­ta­nut har­ki­ta etukä­teen, kun mor­sian on ni­met­ty mar­kii­si de Sa­den teok­sen mu­kaan! Si­sar­ta Clai­rea esittää Char­lot­te Gains­bourg. Mo­lem­mat nai­set kan­nat­te­le­vat Me­lanc­ho­liaa minkä voi­vat. Var­sin­kin Gains­bourg on hätkäh­dyttävä, kun Trier vih­doin lait­taa isom­man jyt­kyn pääl­le.

Me­lanc­ho­lia al­kaa ja päät­tyy hie­nos­ti. Ku­vaa­ja Ma­nuel Al­ber­to Cla­ron maa­lauk­sel­li­set ”­liik­ku­vat va­lo­ku­vat” hään­viettä­jistä ovat lois­te­liaan sur­rea­lis­tis­ta ku­va­tai­det­ta. Fil­min päättävä lo­pun odo­tus on hui­man kau­nis oh­jaa­jan tes­ta­ment­ti siltä va­ral­ta, että me­dial­le pu­hu­mi­sen lisäk­si Trier lo­pet­tai­si ko­ko elo­ku­van­teon. Mitä jää ku­vat­ta­vak­si maail­man­lo­pun jäl­keen?

Hy­vien osuuk­sien vä­liin jää sa­ta mi­nuut­tia tyhjänpäiväistä. Trier on lais­ka ja riistää näyt­te­lijöitään. Hää­koh­taus vi­li­see julk­kik­sia enemmän kuin So­der­berg­hin Tar­tun­ta-e­lo­ku­van trai­le­ri. Eikä heil­le an­ne­ta te­ke­mistä. Fil­mi jää naa­mo­jen pu­dot­te­luk­si. Udo Kier on se­re­mo­nia­mes­ta­ri, Jes­per Ch­ris­ten­sen ho­vi­mes­ta­ri. Ja Stel­lan Skarsgård tuo pip­pa­loi­hin poi­kan­sa­kin.

Hää­vie­raat py­syvät vie­rai­na myös kat­so­jal­le. Ko­ris­te­roo­leis­sa imp­ro­vi­soi­daan huo­no­ja koh­tauk­sia sur­kein rep­lii­kein. Ve­te­raa­ni John Hur­til­le on sat­tu­nut eri­tyi­sen huo­no ku­vauspäivä. Char­lot­te Ramp­lin­gin äi­ti­hah­mo on ikävä ih­mi­nen. Skarsgård esittää häikäi­lemätöntä bu­si­ness­miestä ja Kie­fer Sut­her­land ra­hois­taan ki­ti­sevää lan­koa. In­hi­mil­li­siltä vai­kut­ta­vat vain Ca­me­ron Spurr per­heen pik­ku­poi­ka Leo­na ja Bra­dy Cor­bet kuok­ka­vie­ras­nuo­ru­kai­se­na.

I­lo­ton­ta juh­laa vie­tetään ylel­li­sessä kar­ta­nos­sa, jo­ta ympäröi kah­dek­san­tois­ta reiän golf­kenttä. Ra­ha­rik­kai­den pii­kit­te­lystä kai on ky­se, kos­ka ta­val­li­sia ih­mi­siä ei ek­sy pai­kal­le. Kaik­ki, mikä ei lisää elo­ku­vaan, yleensä vä­hentää siitä. Trie­rin ve­ti­nen ker­ron­ta ku­vas­taa vain por­va­ris­ton hil­lit­tyä har­mia. Kri­tiik­ki vai­kut­taa ham­paat­to­mal­ta ja osoit­teet­to­mal­ta, jos ver­taa mi­hin mit­toi­hin jo­ku Pa­so­li­ni ve­nyi jo 60- ja 70-lu­vuil­la.

Tai­tees­ta tai­ka­luo­la

Me­lanc­ho­lian sur­rea­lis­mis­sa on su­ku­lai­suut­ta Luis Buñue­lin klas­sik­koi­hin. Niissä­kin ih­mi­set ko­koon­tui­vat tar­koi­tuk­set­to­mas­ti juh­la­huo­nei­siin tai de Sa­den So­do­man lin­noi­hin. Trie­rillä­kin ta­pah­tu­mat ovat jat­ku­vas­sa kes­key­tys­ti­las­sa – ”­coi­tus in­ter­rup­tus”. Ko­meim­mis­sa jak­sois­sa soi Wag­ne­rin Tris­ta­nin ja Isol­den fi­naa­li, jo­ta käy­tet­tiin Buñue­lin ja Dalín An­da­lu­sia­lai­ses­sa koi­ras­sa (1929).

Me­lanc­ho­lias­sa kat­seet suun­na­taan tai­vaal­le, koh­ti maa­pal­loa uh­kaa­vaa si­nistä pla­neet­taa. Buñuel­kin loi kat­seen kuu­hun, en­nen kuin ava­si par­ta­veit­sen­terällä yleisön silmät elo­ku­van ih­meel­li­syyk­sil­le. Mes­ta­ri Buñuel kir­kas­ti aja­tuk­siam­me, mut­ta ”­von” Trier vain hämärtää.

Ver­tauk­sia Trier käyttää suu­ren­moi­ses­ti. Pik­ku­poi­ka as­kar­te­lee rau­ta­lan­gas­ta här­ve­lin. Sen lä­pi voi kat­soa kuin­ka kau­ka­na pla­neet­ta maas­ta kul­loin­kin on. Lä­he­neekö se vai etään­tyykö jo? Tai­det­ta­kin voi käyttää mit­ta­ri­na ih­mis­ten ja yh­teis­kun­nan ti­las­ta: mi­ten meil­le käy? Pa­hem­pi vain, että vii­me ai­koi­na Trie­rin här­ve­li on mi­tan­nut oh­jaa­jan nenän etäi­syyttä hä­nen na­vas­taan.

Leo-poi­ka ky­syy suo­sik­kitä­diltään, on­ko mitään tehtä­vissä. Sil­loin Jus­ti­ne kek­sii ”­tai­ka­luo­lan”. Sen suo­jiin kerään­nytään yh­dessä odot­te­le­maan, mitä tu­le­man pitää. Mit­ta­rihär­ve­lin ta­paan tai­ka­luo­la mer­kin­nee Trie­rin tai­dekä­si­tystä. Tai­det­ta tehdään huo­li­mat­ta siitä, pysäyttääkö se ympä­ristö­ka­tast­ro­fin tai vah­vis­taa­ko se eu­roa. Luo­vuus on ih­mi­sen luon­to.

Ing­mar Berg­man ma­sen­tui 70-lu­vun lo­pus­sa ve­ro­kar­hu­jen jah­dis­ta, muut­ti Sak­saan ja te­ki epä­toi­voi­set elo­ku­van­sa Käär­meen mu­na ja Ma­rio­net­tien elämästä. Ma­sen­tu­nut Trier oh­ja­si An­tich­ris­tin ja Me­lanc­ho­lian. Hir­veän tuot­te­liai­ta nämä ma­sen­tu­neet tai­tei­li­jat!

Minä te­ki­sin mie­luum­min jo­tain epä­toi­vois­ta kuin kat­soi­sin An­tich­ris­tin uu­des­taan tai Me­lanc­ho­lia 2:n. Jo­tain toi­vei­kas­ta siinä kui­ten­kin on, että me­lan­ko­liaa edes yri­tetään kääntää tai­teek­si. (HB)