“Heivataan lampaat, pidetään vuohet.”
Väkivallan vihollisen alkuperäisen luojan Brian Garfieldin romaaniin Gundown perustuva lännenelokuva ei ollut suuri menestys aikanaan, koska se keitti kokoon aikamoisen kliseesopan.
“Heivataan lampaat, pidetään vuohet.”
Väkivallan vihollisen alkuperäisen luojan Brian Garfieldin romaaniin Gundown (1971) perustuva lännenelokuva ei ollut suuri menestys aikanaan, koska se keitti kokoon aikamoisen kliseesopan. Nykypäivänä tätä tosin katsoo kohtalaisen innoissaan, vikoineen ja virheineenkin.
Yuman vankilaan 1800-luvun viimeisinä vuosina joutuneet rikolliset pääsevät karkuun ja huomaavat maailman muuttuneen. Sähköttäminen on siirtymässä puhelinliikenteeseen ja autot ovat syrjäyttämässä hevosen mieluisimpana kulkuvälineenä. Mutta miehen mieli ja miehen tarve kostaa eivät ole muuttuneet minnekään.
James Coburn on puoliverinen kostaja, ja Charlton Heston puolestaan teon suunniteltu kohde. Edellinen oli vuosikausia vankilassa ja toinen eläkkeellä: kumman toimintakyky on säilynyt paremmin? Se ei liene spoilaa, jos arvaa, että hän pystyy miehen työhön paremmin, joka korjasi näyttelijänä isomman shekin. Tosin Heston tekee yhden uransa huonoimmista rooleista, kun Coburn yltää liki parhaimpaansa.
Jo pakollisten tapettavien roolinimet iskivät ajan hermoon: Shiraz, Weed, Shelby ja Gant. Aikalaiskatsojia kosiskeltiin Hestonin kommentilla, jonka mukaan tukkaa ei kannata leikata lyhyeksi, koska se lämmittää talvella ja suojaa niskaa auringolta kesällä.
Myönteisellä mielellä tämän katsoin, vaikka aikamoista lajityypin matkintaa tämä edustaa Leonesta aina Peckinpahiin. Hermoa nyppi tosissaan oikeastaan vain alkupuolen junaannousukohtaus. Olipa sata vuotta sitten hyväkuntoisia ja notkeita vankeja! Lainoja ja viittauksia riittä El Cidistä Tukholma-syndroomaan.
Toisaalta kerrankin Homburg-hatun merkityksestä lännen tärkeimpänä asusteena Stetsonin sijaan vähintäänkin vihjaistaan.
Elokuva on ollut joltisenkin pannassa, luultavasti aikoinaan raadolliseksi koetun raiskauskohtauksensa takia. Nyttemmin tämä episodi on yksi elokuvan onnistuneimmista ja omaperäisimmistä, sillä kuolema on kuitenkin pahempi vaihtoehto. Tämän ymmärtää kaiken lisäksi uhrin poikaystävä, jonka roolin hoitaa tyylikkäästi Robert Mitchumin poika Christopher.
Kuva näyttää katsottavalta, mutta ääniraita soi raa’asti. Ei ekstroja. (PS)