T­roi­jan puo­li tun­tia teat­te­ri­ver­sio­ta pi­dem­pi oh­jaa­jan leik­kaus toi­mii yllättäen li­ki neljän täh­den edel­lyttämällä ta­val­la. Spek­taak­ke­li täyt­tyy mas­sa­koh­tauk­sis­ta, jo­ten ylimääräi­set mi­nuu­tit luo­vat hen­kilöil­le, ja sa­mal­la kat­so­jil­le, ti­laa hen­gittää.

Ho­me­rok­sen Ilias on maail­man tun­ne­tuin seik­kai­lu, sillä siitä al­koi eu­roop­pa­lai­nen kult­tuu­ri. Ame­rik­ka­lai­sis­sa kä­sissä tu­lok­se­na oli elo­ku­va, jo­ka pa­ni ai­na­kin kym­me­nen ker­taa puis­te­le­maan päätään, var­sin­kin kun tie­si oh­jaa­jan saa­neen klas­si­sen kou­lu­tuk­sen, jo­hon kuu­lui Ho­me­rok­sen lu­ku mui­naisk­rei­kak­si.

On­nek­si nämä puis­ta­tuk­set vä­he­nevät oh­jaa­jan ver­sios­sa vain muu­ta­maan. Wolf­gang Pe­ter­sen jou­tui leik­kaa­maan elo­ku­vaan­sa ly­hyek­si tuo­tan­toyh­tiön vaa­ti­muk­ses­ta. Kah­den täh­den elo­ku­vas­ta tu­li­kin nyt­tem­min neljän täh­den spek­taak­ke­li, to­sin va­rauk­sin.

Nämä va­rauk­set jou­tuu aset­ta­maan Brad Pit­tin har­teil­le. Akil­leen roo­li vas­taa vaa­ti­vuu­des­sa Seit­semän vel­jek­sen Ju­ha­nia, eikä nei­timäi­sestä näyt­te­lijästä ole tehtävään.

Uu­sis­ta koh­tauk­sis­ta tär­kein on en­simmäi­nen, jos­sa koi­ra löytää kaa­tu­neen isäntänsä. Koi­rat toi­mi­vat sym­bo­li­na lä­pi elo­ku­van, mut­ta näistä jou­dut­tiin luo­pu­maan. Odys­seuk­sen hie­nos­sa entréessä hän ker­too jäävänsä kai­paa­maan koi­raan­sa. Brieis-nei­to viit­taa sa­maan asiaan, kun sa­noo omaa­van­sa koi­ran roh­keu­den puo­lus­taa it­seään. Osa­not­ta­jat ovat si­ten koi­ria, jot­ka alis­tu­vat ylim­piensä, lo­pul­ta ju­mal­ten ikeen al­le.

Muut uu­det leik­kauk­set ovat vähäpätöi­sem­piä, mut­ta lisäävät psy­ko­lo­gis­ta jän­ni­tettä vas­ta­pa­rien­sa, Aga­mem­no­nin ja Akil­leen sekä Pa­ri­sin ja He­le­nan vä­lil­le.

Tiu­kan leik­kauk­sen on­gel­ma­na oli aiem­min ryt­mi­tys. Juu­ri kun odo­tuk­set pa­la­si­vat, hen­kilöt ker­to­vat, kuin­ka heidän ni­mensä vielä muis­te­taan­kaan. Seu­raa­van hyvän koh­tauk­sen jäl­keen tun­nel­ma pi­lat­tiin gre­go­riaa­ni­sen kirk­ko­lau­lun ja joi­kaa­mi­sen se­kai­sel­la ui­ku­tuk­sel­la. Te­kijöil­le ei kai­ke­ti ole ker­rot­tu, että te­ho­kei­noa on käy­tet­ty jo ker­ran hy­vin, ja usei­ta ker­to­ja huo­nos­ti.

On lap­sel­lis­ta väittää, että tämä on Gla­diaat­to­ria pa­rem­pi elo­ku­va saa­ti klas­sik­ko. Yk­si lisätäh­ti tu­lee pi­keas­taan vas­ta siitä, että Roo­man pe­rus­ta­ja Ae­neas mai­ni­taan pu­res­ke­le­mat­to­mas­sa muo­dos­sa.

Kaar­tin par­hai­ta ovat ko­toi­sis­ta ai­ka­lai­sar­viois­ta poi­ke­ten al­ku­peräi­nen Han­ni­bal Lec­ter, Brian Cox, Aga­mem­no­ni­na ja Chop­pe­ris­ta nos­tet­ta saa­nut Eric Ba­na Hek­to­ri­na. Ja lo­puk­si: toi­vot­ta­vas­ti ke­nelläkään ei ole Akil­leen it­se­luot­ta­mus­ta ha­mu­ta nai­sen ha­meen al­le, kun tämä pai­naa ti­ka­ria kurk­kua vas­ten. Ei Ho­me­ros­kaan niin vii­neissään ol­lut, että näin hur­jia oli­si tu­ri­noi­nut.