Onnistuneita uudelleenlämmittelyjä löytyy elokuvan saralla huomattavasti vähemmän kuin epäonnistuneita.
Onnistuneita uudelleenlämmittelyjä löytyy elokuvan saralla huomattavasti vähemmän kuin epäonnistuneita. Apinoiden planeetta –trilogia kuuluu näihin ensiksi mainittuihin.
Apinoiden planeetan synty (2011) vastasi jo vuoden 1968 jättimenestyksestä asti askarruttaneiseen kysymyksiin miksi ja miten. Apinoiden planeetan vallankumous (2014) vältteli tehokkaasti mustavalkoisia asetelmia. Sota apinoiden planeetasta (2017) tyytyi aavistuksen kliseiseen keskitysleirikuvaukseen ja toisaalta sujuvaan seikkailuun. Kokonaisuus jätti kuitenkin hyvän jälkimaun, sillä Ilmestyskirja.Nyt –henkinen, eksistentialistinen brandoilu maustoi viimeistäkin osaa sopivasti.
Tuntuu siltä, että lajityypistä riippumatta parhaat elokuvat pureutuvat ihmisyyden syvimpiin lainalaisuuksiin. Miksi me olemme sellaisia kuin olemme. Siitä oli kyse jo Pierre Boullen alkuperäisessä romaanissa (La planète des singes, 1963, Outi Nyytäjän suomennos Otavalle, 1964), vaikka sen ote oli elokuvia kepeämpi ja satiiriisempi. Miljöökin oli modernimpi kuin visuaalisesti feodaalisessa kaanonissa, jonka Charlton Hestonin tähdittämä sarja aloitti. Kirjassahan apinat suosivat tweed-pukuja, ajavat autoa, lentävät lentokoneilla ja harrastavat yksityisiä avaruuslentoja. Onneksi kahta taiteenlajia ei tälläkään kerralla ympätty väkisin yksi yhteen. Kirjassahan se toki toimi erinomaisesti.
Laadukas kuva ja ääniraita ovat elinehto visuaalisesti näyttäville ja paljon yksityiskohtia sisältävälle kerronnalle. Se ehto täytetään. Ero oli UHD-versioihin jää mukavan pieneksi. Ekstroja on tallennettu runsaasti kommenttiraidoista pienoisdokumentteihin ja poistettuihin kohtauksiin. (PS)