Neljä­tois­ta­vuo­tiaa­na koin elo­ku­va­ro­mans­sin Ro­meon ja Ju­lian ää­rellä. To­ki vain mie­li­ku­vi­tuk­ses­sa­ni ja Zef­fi­rel­lin su­loi­se­nit­kettävän Sha­kes­pea­ren pop­so­vi­tuk­sen her­kistämänä. Sik­si so­net­tien ää­neen lu­ke­mi­nen on mi­nul­le ai­na ko­va jut­tu val­ko­kan­kaal­la. Os­ka­ri Si­po­lan fil­missä Elo­kuu nuo­ri­pa­ri Au­gust ”A­ku” ja Ju­li har­ras­ta­vat sitä – so­net­tien lu­ke­mis­ta siis — kynt­tilöi­den ympäröimänä. Mi­ten hie­no ta­pa juh­lia toi­siaan ja tuo­ret­ta rak­kaut­ta! Toi­vot­ta­vas­ti siitä tu­lee fil­min myötä ny­kyt­ren­di. Kun vain muis­te­taan ol­la tark­ka­na nii­den kynt­tilöi­den kans­sa.

Joo­nas Pulk­ka­sen huo­lel­li­nen, osaa­va ku­vaus ja mu­ka­vat idean­poi­ka­set kan­ta­vat Si­po­lan esi­koi­se­lo­ku­vaa jon­kin mat­kaa. Kesä on kor­keim­mil­laan ja tie-e­lo­ku­van sym­paat­ti­set nuo­ret silmä­ni­lo­na seik­kai­lul­la, jo­ka kat­taa kap­pa­leen kau­nein­ta Suo­mea. Opinnäyt­teenä Elo­kuus­sa on oh­jaa­ja-kä­si­kir­joit­ta­jan kaik­ki tie­to ja ko­ke­mus sekä te­kijä­ryhmän saa­ma kou­lu­tus ko­meas­ti näy­tillä ko­ko kan­kaan le­vey­deltä.

Har­mil­li­ses­ti fil­min tek­ni­nen val­mius ja pin­ta­puo­li­nen su­ju­vuus nou­se­vat pääa­siak­si. Se estää Elo­kuu­ta kas­va­mas­ta oi­kean elo­ku­van mit­taan. Nuo­ril­la te­kijöillä ei vielä ole sel­lais­ta sa­not­ta­vaa edes nuo­ruu­des­ta, jo­ta meikäläi­sessä elo­ku­vas­sa ei oli­si sa­not­tu pa­rem­min ja kiih­keäm­min jo vuo­si­kym­me­niä aiem­min. Trai­le­rin pe­rus­teel­la odot­te­lin Elo­kuul­ta te­ko­rank­kuut­ta, Le­vot­to­mat ne­los­ta, mut­ta sitäkään ei tul­lut. Road mo­vie ei il­mei­ses­ti juon­ta kai­paa, kun ta­ri­nak­si kel­paa se van­ha tut­tu. Rak­kaus on hyvä ai­he, mut­ta Elo­kuus­sa se on saip­puaa ja kup­lia.

A­kun op­pi­kuu­kau­det

Ehkä puut­tees­ta saa pa­rem­pia ta­ri­noi­ta kuin yltä­kylläi­syy­destä. Enkä nyt tar­koi­ta sitä, Elo­kuun nuor­ten ta­pauk­ses­sa pap­pa be­ta­lar. Akul­la on jo nät­ti, us­kol­li­nen tyttöystävä. Kun poi­ka jää yk­sin, jo mi­nuu­tin päästä tu­lee toi­nen kau­no­tar baa­ri­tis­kil­le jut­te­le­maan. On­gel­mat­to­muu­des­ta on vai­kea tehdä on­gel­maa. Ta­ri­naan tar­vit­tai­siin se ris­ti­rii­ta.

Tum­man Eri­kan mat­kus­taes­sa pois, Aku al­kaa silmä­pe­lin vaa­lean Ju­lin kans­sa. Tyttö le­vittää sy­linsä nuo­rel­le yliop­pi­laal­le en­si ta­paa­mi­sel­la. Mut­ta Akua vai­vaa tuo jo Freu­din muo­toi­le­ma pul­ma: Mitä nai­nen ha­luaa? Si­po­lan pul­ma on se, et­tei hän oh­jaa­ja­na ja kä­si­kir­joit­ta­ja­na osaa herättää sillä yleisön kiin­nos­tus­ta. Millä päät­te­lyllä Aku lop­pu­jen lo­puk­si te­kee va­lin­nan Eri­kan ja Ju­lin vä­lillä? Jäikö vain pää vetävän kä­teen? Mie­hen­kin it­ku kos­ket­taa, mut­ta po­raa­ko Aku oi­keas­ti tyttö­jen perään, vai vain omaa na­paan­sa?

E­lo­kuus­ta erot­tuu en­si­ker­ta­lai­nen Li­na Tur­ka­ma ar­voi­tuk­sel­li­sen Ju­lin roo­lis­sa. Tur­ka­man avoi­mis­sa, vä­liin her­kissä, toi­si­naan jul­keis­sa kas­vois­sa on lu­paus sy­vyyk­sistä. Luon­te­va ka­me­ran edessä on fil­min toi­nen­kin amatöö­ri, Zag­ros Ma­nuc­har Akun ka­ve­ri­na. Nii­na Ko­po­sel­la on epä­kii­tol­li­nen per­he­tytön osa Eri­ka­na. Sa­man­lai­seen, näyttävään pas­sii­vi­suu­teen uh­kaa juut­tua myös Ep­pu Pas­ti­sen pääo­sa. Pas­ti­sel­la on käypä naa­mavärk­ki, mut­ta mie­len­liik­keet eivät vielä en­sie­lo­ku­vas­ta vä­li­ty.

E­lo­kuu ei on­nek­si ole Vei­ja­rit nuo­ri­sol­le – vaik­ka lä­heltä viistää — mut­ta se on Sis­ko tah­toi­sin jäädä po­jil­le. Jo­ten oli pie­ni yllä­tys, että fil­mi ei teat­te­reis­sa kerän­nytkään suur­ta yleisömäärää hel­pos­ti lä­hes­tyttävästä ai­hees­taan huo­li­mat­ta, toi­sin kuin Pyykön tyttöe­lo­ku­va. Mut­ta taas yk­si esi­kois­fil­mi herättää sa­mat ky­sy­myk­set. Eikö ku­kaan Elo­ku­vasää­tiössä tai tuo­tan­to­por­taas­sa te­ko­vai­heis­sa huu­da seis ja esitä ky­sy­myk­siä? Vaik­ka­pa sen pe­ru­sa­sian, että missä on pih­vi? Oli­si­ko syytä tar­ken­taa ja lei­ka­ta jo­tain tur­ha­na pois? Elo­ku­vao­pis­ke­li­joi­den lii­tu­tau­luun pitäi­si en­simmäi­sen tun­nin aluk­si kir­joit­taa ai­na­kin: Kill your dar­lings!

Pi­din ideas­ta suo­men­taa yliop­pi­lai­den Gau­dea­mus igi­tu­rin sa­nat kan­kaal­le. Al­kusä­kei­den ilo­luon­to kun talt­tuu ty­lyn elämän­vii­sau­den lop­pu­pis­tee­seen. Sa­moin elo­ku­van kap­pa­le­ja­ko kesä­kuu­kau­siin tun­tui aluk­si hyvältä. Kesä-, heinä- ja elo­kuu ryt­mittäi­sivät Akun op­pi­kuu­kau­sia it­sen et­sinnässä. Mut­ta ei se toi­mi. Elo­ku­va on kestä­nyt jo ikui­suu­den, en­nen kuin päästään kesän puo­livä­liin. Maal­la mö­killä – niistä so­ne­teis­ta ja kynt­te­leistä huo­li­mat­ta – ai­ka ja sa­mal­la fil­mi­kin sei­sah­tuu. Lop­pu­vai­heen pet­ty­myk­sen tun­teis­sa ry­pe­mi­nen pa­nee kat­so­jan miet­timään, oli­si­ko toi­nen au­to­kyy­ti ja vaih­toeh­toi­nen reit­ti tar­jon­nut in­nos­ta­vam­mat mie­len mai­se­mat.

Gau­dea­mus igi­tur

Kai­kes­ta pais­taa, että Elo­kuu­ta on teh­ty kuin ”oi­keaa elo­ku­vaa”. Oh­ja­taan jol­le­kin ole­te­tul­le yleisöl­le, jo­ka on tot­tu­nut nä­kemään tämän­ta­pais­ta. Val­lal­la on siis­ti ja so­vin­nai­nen mai­nos­ten ja mu­sa­vi­deoi­den es­te­tiik­ka. Oi­ko­pol­ku­ja ker­ron­taan ol­laan löytä­vinään sä­ve­lin ja ku­va­her­kis­te­lyin. Ol­laan ver­taus­ku­val­li­ses­ti kir­jai­mel­li­sia ja pu­lah­de­taan val­keis­sa vaat­teis­sa kirk­kai­siin ve­siin. Pis­tetään ka­tol­la tu­pa­kak­si. Ui­te­taan kättä au­to­nik­ku­nas­ta. Ra­kas­tel­laan ”­ro­mant­ti­ses­ti” ve­den ää­rellä metsässä ja ”­li­kai­ses­ti” ves­sas­sa ta­kaapäin. Mut­ta hyvään elo­ku­vaan ei ole oi­ko­teitä.

Ka­la­ret­kellä Ti­mo To­ri­kan kes­ki-ikäi­nen hah­mo pu­hut­te­lee nuo­ru­kais­ta ve­neessä rak­kau­den tär­key­destä, mut­ta hyvä neu­vo il­mes­tyy kesäil­taan kuin tyhjästä, pa­pe­rin­ma­kui­se­na. Eri­ka ja Aku roik­ku­vat toi­sis­saan tot­tu­muk­ses­ta tai ylei­sistä syistä. Akun ja Ju­lin suh­teen voi­si se­littää par­hain päin vas­ta­koh­tien ve­to­voi­ma­na. Jo­ta­kin jää sil­ti puut­tu­maan. Ja vaik­ka Aku ja ai­noa ka­ve­rin­sa Fre­da pel­lei­levät ka­ve­ril­li­ses­ti sy­likkäin, vih­jettä ei näy, mik­si nämä eri­pa­ri­set viih­tyi­sivät näin hy­vin yh­dessä.

Riip­pu­mat­ta siitä, ketä hen­kilö­hah­mot ovat ja missä mat­ka­taan – He­sas­sa, Män­ty­har­jul­la tai ”­Pih­ti­pu­taal­la” – sei­nillä nä­kyy elo­ku­va­ju­lis­tei­ta vil­leistä esi­ku­vis­ta. Ber­lin Ale­xan­derp­latz, Fear and Loat­hing, V niin kuin ve­ri­kos­to — näistä epä­kau­pal­li­sis­ta tai kau­pal­li­sis­ta, mut­ta yhtä kaik­ki vi­sionää­ri­sistä ihan­teis­ta ei näy merk­kiäkään Elo­kuun kon­ser­va­tii­vi­ses­sa ta­ri­nas­sa ja ker­ron­ta­muo­dos­sa.

Löy­tyyhän se Ji­mi Hend­ri­xin­kin jul­la­ri jos­tain oves­ta. Mut­ta Elo­kuun oma, säy­seä fil­mi­mu­siik­ki ja kap­pa­le­va­lin­nat ”näyttävät niin he­sa­lai­sil­ta”, yhtä rep­liik­kiä lai­na­tak­se­ni. Lau­luis­ta hen­kii Scan­di­na­vian Mu­sic Grou­pin lai­men­net­tu Ult­ra Bra. Teks­tien ideat eivät tun­nu sen enempää esittä­jissä kuin ko­ki­jois­sa. Lei­kis­ti angs­ti­sen Ola­vi Uu­si­vir­ran sä­velmät kap­sah­ta­vat ha­jut­to­maan coo­liu­teen­sa. Tyy­lik­kyyttä ta­voit­te­le­va tyhjänpäiväi­syys lei­maa myös elo­ku­vaa. Mitään ei jää kä­teen eikä mie­len pääl­le.

Ky­sy­mys siitä, eikö ku­kaan neu­vo nuo­ria te­kijöitä kos­kee fil­min ni­mi­va­lin­taa­kin. Vain Mat­ti Kas­si­lan Elo­kuu on suo­mi­fil­mi, jo­ka pitää muis­taa. (HB)