1973. Ai­ka­moi­nen vuo­si rock and rol­lin his­to­rias­sa. Kul­mi­naa­tios­sa näh­tiin pal­jon. Lis­toil­la, meillä Suo­mes­sa jytä­mu­sak­si luo­ki­tel­lus­sa skaa­las­sa, ly­myi­li mo­nen­lais­ta vil­jel­lyistä hel­mistä ai­toi­hin (S­la­de, Bowie, Ali­ce Coo­per, Mott the Hoop­le), mut­ta pin­taa sy­vemmällä kup­li jo pun­kin lisäk­si vuo­si­kym­me­nen lo­pun dis­co pu­hu­mat­ta­kaan hip­hop, kun pio­nee­rit sämplä­sivät en­nak­ko­luu­lot­to­mas­ti kaik­kia tyy­lejä. Hip­piai­ka oli ol­lut­ta ja men­nyttä, mut­ta Vel­vet Un­derg­roun­din, MC5:n ja Stoo­ge­sin ka­dun­kau­huis­ta am­men­ta­va pe­rin­ne sai uut­ta nos­tet­ta, kun CBGB oli li­ki pe­rus­tet­tu. Jos jos­sain oli pitä­nyt elää, niin vuo­den 1973 New Yor­kis­sa. Mut­ta jos oli­si elä­nyt, oli­si­ko edes hen­gissä.

Mar­tin Scor­se­sen, Mick Jag­ge­rin, Te­ren­ce Win­te­rin­ja Rick Co­he­nin luo­mus, Vi­nyl, jää omal­la ta­val­laan nos­ta­gian­sa van­gik­si. Mu­siik­ki­dig­ga­rit kes­kit­tyvät vih­jei­siin to­del­li­suu­des­ta, ja kes­ki­ver­to­kat­so­ja poh­tii, kuin­ka Sop­ra­no­sin (isän kak­soi­selämä ja ma­fian var­jo), Tre­men (mu­siik­ki) ja True De­tec­ti­ce 2:n (k­reik­ka­lai­nen draa­ma) mie­leen tuo­va sar­ja jak­sai­si kou­kut­taa. Muis­tut­taa­pa tämä hie­man eng­lan­ti­lai­sen Pen­nies from hea­ven -sar­jan psy­ke­dee­li­siä aja­tus­kat­ko­ja, jol­loin vaik­ka­pa Bud­dy Hol­ly sa­puu na­kut­ta­maan Ra­ve Onia.

Kä­si­kir­joi­tus­tii­mi on­nek­si osaa asian­sa. Ai­ka­moi­sia elä­myk­siä saa­daan muun muas­sa Pon­tiac Fi­re­bir­diin liit­tyvällä avain­koh­tauk­sel­la, mut­ta muu­ten ne ovat ajoit­tai­sia ja pie­ni­muo­toi­sia. Aloi­tus on kyllä oma lu­kun­sa, kun Mer­cer Arts Cen­te­riin edessä al­kaa ku­mis­ta St­ran­ded in the Jung­len kak­sio­sai­nen jao­tus. New York Doll­sin Per­so­na­li­ty Cri­sis on­kin sit­ten au­tent­tis­ta mie­li­ku­vi­tus­mat­kaa men­nei­syy­teen il­man epäus­kot­ta­vuu­den rip­peitä. Olen is­tus­kel­lut John­ny Thun­der­sin ho­tel­li­huo­nees­sa tun­nin tai pa­ri, enkä voi täl­le Vi­ny­lin nä­ke­myk­sel­le edes mu­ris­ta.

On har­mi, jos Vi­ny­lin kau­si jäi yh­teen. Toi­saal­ta se ei ole yllä­tys, sillä siitä voi oi­keas­taan naut­tia vain ne, jot­ka eivät kos­kaan voi­nee sietää ai­kan­sa lis­ta­mu­saa tai muo­tia. Mo­ni­kaan sar­jan ylhäi­sik­si ko­hot­ta­mis­ta dig­ga­ri­ju­tuis­ta ei ni­mittäin kos­kaan ol­lut val­ta­vir­taa, vaan edellä ajan ra­tas­ta. Pa­ra­dok­si oli siinä, että kaik­ki edelläkä­vijät pi­tivät men­nen ajan par­hais­ta ju­tuis­ta uu­dis­ta­mal­la sa­mal­la ai­kan­sa mu­siik­kia. Dig­ga­rit puo­les­taan jo­ko seu­raa­vat uut­ta tai kan­gis­tu­vat van­haan. Me­kin kuun­nel­tiin Ed­die Coch­ra­nia 1970-lu­vun puo­les­savä­lissä ja The Who­ta hie­man myö­hem­min. Oi­keas­taan al­ku­peräi­nen punk nou­si le­vy­lau­ta­sil­lem­me jäädäk­seen vas­ta sil­loin, kun kos­ket­ti­met veivät uu­den aal­lon mark­ki­na­ve­toi­sil­le teil­le.

Vi­nyl ku­vaa­kin ta­ka­pe­roi­ses­ti myös sitä, kuin­ka eli­tis­ti­nen dig­ga­ri­jen­gi voi pitää muo­ti­ju­tuis­ta so­pi­van ajan päästä.