1973. Aikamoinen vuosi rock and rollin historiassa.
1973. Aikamoinen vuosi rock and rollin historiassa. Kulminaatiossa nähtiin paljon. Listoilla, meillä Suomessa jytämusaksi luokitellussa skaalassa, lymyili monenlaista viljellyistä helmistä aitoihin (Slade, Bowie, Alice Cooper, Mott the Hoople), mutta pintaa syvemmällä kupli jo punkin lisäksi vuosikymmenen lopun disco puhumattakaan hiphop, kun pioneerit sämpläsivät ennakkoluulottomasti kaikkia tyylejä. Hippiaika oli ollutta ja mennyttä, mutta Velvet Undergroundin, MC5:n ja Stoogesin kadunkauhuista ammentava perinne sai uutta nostetta, kun CBGB oli liki perustettu. Jos jossain oli pitänyt elää, niin vuoden 1973 New Yorkissa. Mutta jos olisi elänyt, olisiko edes hengissä.
Martin Scorsesen, Mick Jaggerin, Terence Winterinja Rick Cohenin luomus, Vinyl, jää omalla tavallaan nostagiansa vangiksi. Musiikkidiggarit keskittyvät vihjeisiin todellisuudesta, ja keskivertokatsoja pohtii, kuinka Sopranosin (isän kaksoiselämä ja mafian varjo), Tremen (musiikki) ja True Detectice 2:n (kreikkalainen draama) mieleen tuova sarja jaksaisi koukuttaa. Muistuttaapa tämä hieman englantilaisen Pennies from heaven -sarjan psykedeelisiä ajatuskatkoja, jolloin vaikkapa Buddy Holly sapuu nakuttamaan Rave Onia.
Käsikirjoitustiimi onneksi osaa asiansa. Aikamoisia elämyksiä saadaan muun muassa Pontiac Firebirdiin liittyvällä avainkohtauksella, mutta muuten ne ovat ajoittaisia ja pienimuotoisia. Aloitus on kyllä oma lukunsa, kun Mercer Arts Centeriin edessä alkaa kumista Stranded in the Junglen kaksiosainen jaotus. New York Dollsin Personality Crisis onkin sitten autenttista mielikuvitusmatkaa menneisyyteen ilman epäuskottavuuden rippeitä. Olen istuskellut Johnny Thundersin hotellihuoneessa tunnin tai pari, enkä voi tälle Vinylin näkemykselle edes murista.
On harmi, jos Vinylin kausi jäi yhteen. Toisaalta se ei ole yllätys, sillä siitä voi oikeastaan nauttia vain ne, jotka eivät koskaan voinee sietää aikansa listamusaa tai muotia. Monikaan sarjan ylhäisiksi kohottamista diggarijutuista ei nimittäin koskaan ollut valtavirtaa, vaan edellä ajan ratasta. Paradoksi oli siinä, että kaikki edelläkävijät pitivät mennen ajan parhaista jutuista uudistamalla samalla aikansa musiikkia. Diggarit puolestaan joko seuraavat uutta tai kangistuvat vanhaan. Mekin kuunneltiin Eddie Cochrania 1970-luvun puolessavälissä ja The Whota hieman myöhemmin. Oikeastaan alkuperäinen punk nousi levylautasillemme jäädäkseen vasta silloin, kun koskettimet veivät uuden aallon markkinavetoisille teille.
Vinyl kuvaakin takaperoisesti myös sitä, kuinka elitistinen diggarijengi voi pitää muotijutuista sopivan ajan päästä.
Kuvan rakeudella tavoitellaan 1970-luvun hämyä, mikä on järkevä ratkaisu. Musiikkiraita on puolestaan perin terävä ja erotteleva asettaen musiikin ensisijalle. Hyvä ratkaisu jälleen. Ekstroihin on tallennettu 34 min. dokumentit ja kommenttiraita kahdelle jaksolle. (PS)