Tarhattujen mehiläisyhdyskuntien yllättävät ja mittaluokaltaan massiiviset romahdukset ovat puhuttaneet hiljattain useita dokumentaarikkoja, ja syystä.
Tarhattujen mehiläisyhdyskuntien yllättävät ja mittaluokaltaan massiiviset romahdukset ovat puhuttaneet hiljattain useita dokumentaarikkoja, ja syystä. Kuten tämän dokumentin nimikin jo kertoo kyse ei ole pelkästään ruoan päälle valeltavasta makeasta sokerinektarista, vaan koko maapallon ravintoketjun erottamattomaksi osaksi nivoutuneesta linkistä.
Siinä missä George Langworthyn ja Maryam Heneinin vuonna 2009 ilmestynyt dokumentti "Vanishing of the Bees" flirttaili yliluonnollisen dekkaritarinan kanssa jäljittäessään syytä mehiläisten massakadoille vakavoituu Markus Imhoofin dokumentti luotaamaan suuren mittakaavan mehiläistarhausta. Dokumentti valottaa hienosti mahiläistarhauksen ja -tutkimuksen nykymuotoja kertoen paljon sellaista, mikä ei ole vielä ehtinyt yleistiedoksi. Muun muassa tieto siitä, että Yhdysvalloissa mehiläisistä on tehty jopa rekkakuljetuksilla siirtyviä kausityöläisiä on yhtä yllättävä kuin massahoidettujen mehiläisten ruokavalion yksipuolisuus ja lääkepitoisuus surullinen.
Molemmat dokumentit ovat yhtä mieltä siitä, että käytetyt kemikaalit ovat osasyyllisiä ongelmiin. Siinä missä Langworthyn ja Heneinin dokumentti löytää pääsyylliseksi tuhlaistorjunnassa käyteyt kehittyneet systeemimyrkyt vihjaa tämä dokumentti ongelmien olevan laajempi kokonaisuus, johon kuuluvat paitsi myrkyt, myös ihmisen muut toimet mehiläisten elinolosuhteiden ja ravinnon muovaajana. Käsittelyssä ei tämän puolitoistatuntisen aikana päästä erityisen syvälle, mutta anti on monipuolista ja puhuttelevaa. Yllättäen dokumentti myös asettelee ongelmille toistaiseksi immuuneja afrikanisoituneita mehiläisiä, ns. tappajamehiläisiä, koko ravintoketjun pelastajiksi.
Hyvä kuva tarjoilee miellyttävän erottelevaa ja vakaata jälkeä. Englannin ja saksan välillä vuorotteleva ääniraita on niin ikään hallittu ja dokumentaarimaisen arvokas. Ekstraton. (IJ)