Vuo­den 1979 The Kids are al­right kä­vi jo pä­tevästä The Who –­do­ku­men­tis­ta, mut­ta Tom­my-oop­pe­ran kes­jeu­seb sä­vel­lyk­sen mu­kaan ni­met­ty Ama­zing Jour­ney me­nee vielä­kin pi­demmäl­le. Näin on var­sin­kin jos kat­soo perä perää myös elo­ku­van val­tai­sas­ta haas­tat­te­lu­ma­te­riaa­lis­ta lei­ka­tun lisä­do­ku­men­tin.

Oa­sik­sen Noel Gal­lag­her ki­teyttää bän­din ne­rok­kuu­den sii­hen, että ko­ko ne­lik­ko soit­ti soo­loa, mikä oli ja on edel­leen rock­mu­sii­kis­sa suo­ras­taan ä­lytöntä. Gal­lag­her me­nee hie­man metsään, sillä lop­pu­jen lo­puk­si ne­rok­kuus pii­li siinä, että bän­din soi­tin­vir­tuoo­sit eli ryt­mi­ryhmä (En­twist­le bas­sos­sa ja Moon rum­muis­sa) soit­ti ko­ko ajan soo­loa, mut­ta Towns­hen­din ki­ta­ra ja Dalt­reyn ää­ni loi­vat puo­les­taan komp­pia kak­si­kon luo­mal­le mo­ni­muo­toi­sel­le ää­ni­ku­dok­sel­le. Jazz­mai­nen lä­hes­ty­mis­ta­pa aut­toi myö­hem­min esi­mer­kik­si Door­sia luo­maan oman, he­ti tun­nis­tet­ta­van soun­din­sa.

T­he Who oli sii­hen­kin ver­rat­tu­na ai­van oma lu­kun­sa. Soun­di pää­si oi­keuk­siin­sa vain ää­rimmäi­sen lu­jal­la soi­tet­tu­na. Pe­te Towns­hend ei oi­keas­taan ole kos­kaan ol­lut tek­ni­ses­ti mikään kum­moi­nen soit­ta­ja, minkä hän on it­se­kin myöntä­nyt, mut­ta omas­sa tyy­li­la­jis­saan hän on mes­ta­ri. Tämän joh­dos­ta hän ei ole juu­ri vie­rail­lut mui­den bän­dien pa­keil­la. Ro­ger Dalt­reyn ää­ni puo­les­taan erot­tui liik­kues­saa raa’an kä­hey­den ja kau­niin me­lo­di­suu­den vä­li­mail­la.

Towns­hen­diin pa­la­tak­se­ni, hä­nen sä­vel­lyk­sen­sa ja ly­riik­kan­sa ylit­tivät ek­sis­ten­tiaa­li­suu­des­saan kaik­ki 1960-lu­vun puo­lenvä­lin kil­pai­li­jan­sa, eikä tah­ti hii­pu­nut kuin Who’s Nex­tin ja Quad­rop­he­nian jäl­keen. Soit­ta­ja­na hän puo­les­taan erot­tui oma­peräis­ten soun­dien ja soin­tu­jen käyttäjänä. Hän oli me­lo­dis­ten osioi­den kat­kai­se­vien voi­ma­soin­tu­jen edelläkä­vijä.

Do­ku­ment­ti ki­teyttää bän­din mer­ki­tyk­sen esi­mer­kil­li­ses­ti. Har­va ki­vi jää kääntämättä, ja mu­ka­na on yllättävän­kin pal­jon uut­ta ma­te­riaa­lia. Bän­din van­ha fa­ni saat­taa to­ki pitkäs­tyä ai­ka ajoin, mut­ta juu­ri sil­loin saa­daan kuul­la ja nähdä jo­tain uut­ta ja mie­len­kiin­tois­ta.