Voi­si ku­vi­tel­la, et­tei uu­sia ta­ri­noi­ta enää tehdä, vaan va­rioi­daan van­ho­ja. Kreik­ka­lai­set ta­rut, Raa­mat­tu ja vii­meistään Sha­ke­pea­re tyh­jen­sivät pa­jat­son. Sik­si on­kin ai­na hen­keä ylentävää, kun jo­ku kek­sii jo­tain oma­peräistä. Ja sit­ten se jo­ku on Dis­ney. Tai oi­keas­taan Pi­xar.

Mie­len so­pu­kois­sa ku­vaa ni­mensä mu­kai­ses­ti, mitä 11-vuo­tiaan tytön, Ri­leyn, päässä ta­pah­tuu, kun per­he muut­taa Min­ne­so­tas­ta San Fran­cis­coon. Myl­ler­ryk­siä vä­li­tetään vii­den pää­tun­teen (i­lo, su­ru, vi­ha, pel­ko ja in­ho) vä­li­tyk­sellä.

Kat­soin elo­ku­van psy­kiat­rian am­mat­ti­lai­sen kans­sa, jo­ka ei en­nak­koa­se­tel­mas­ta tien­nyt etukä­teen mitään. Hän myön­si, et­tei oi­kein aluk­si ymmärtä­nyt, mistä on ky­sy­mys. Te­kijöi­den tai­toa ku­vaa se, että am­mat­ti­lai­nen pi­ti lo­pul­ta nä­kemästään.

Tämä jos jo­ku on tie­teen po­pu­la­ri­soin­tia: näennäi­nen fan­ta­sia pys­tyy ku­vaa­maan to­del­li­suut­ta.

Myös lap­set ovat ot­ta­neet tämän osak­sen­sa. Tut­ta­va ker­toi aiem­min pe­lan­neen­sa pää­hen­kilön ikäi­sen tyttä­rensä kans­sa ko­ri­pal­loa, ja “­syötöt” oli­vat men­neet sol­muun. Ai­dan vie­ressä mököttävä tyttö oli hui­kan­nut, että “­vi­ha” on nyt oh­jis­sa, mut­ta hel­littää koh­ta. Tämä on siis kai­ken lisäk­si it­sensä­hal­lin­nan ope­tus­fil­mi kai­ken ikäi­sil­le.

Sinänsä elo­ku­va ei ole eri­tyi­sen haus­ka, vaan pai­no­pis­te on elä­myk­sel­li­syy­dessä. Tätä kom­pen­soi­daan hy­vin­kin haus­kuut­ta­vil­la lop­pu­ku­vil­la.