S­tep­hen ja Ja­ne Haw­kin­gin ta­ri­nan ker­to­va elo­ku­va on hel­pos­ti yk­si par­hais­ta kos­kaan nä­ke­mistä­ni elämän­ker­ta­ku­vauk­sis­ta. Elo­ku­va kan­taa mas­sii­vi­sen ta­ri­nan­sa ele­gan­tis­ti ja on­nis­tuu va­lot­ta­maan omal­ta osal­taan sekä uraauur­ta­vaa tie­teen­te­ke­mistä että ra­jun sai­rau­den haas­ta­maa ta­val­lis­ta per­he-elämää sen ku­lis­seis­sa. Näitä kah­ta ta­ri­nan lan­kaa tai­dol­la kul­jet­ta­va elo­ku­va tun­tuu ai­dol­ta, tah­dik­kaal­ta ja omin­ta­keis­ten elämän pil­kah­dus­ten ryt­mittämältä tai­pa­leel­ta, jon­ka ai­ka­na voi ku­vi­tel­la tu­tus­tu­van­sa to­del­li­siin ih­mi­siin.

Näin ol­len on­kin jon­ki­nas­tei­nen jär­ky­tys tu­tus­tua le­vyn ekst­roi­hin, joi­den ly­hyet koos­teet herättävät huo­len elo­ku­van to­si­poh­jas­ta. Elo­ku­van suu­ret lin­jat kul­ke­vat il­mei­sen us­kol­li­ses­ti to­sielämää seu­ra­ten, mut­ta oh­jaa­jan kom­ment­ti­rai­ta päästää ma­sen­ta­vas­ti il­mat pi­hal­le lä­hes jo­kai­ses­ta elo­ku­van pie­nestä draa­man kiin­to­pis­teestä. Har­mil­li­sin ha­vain­to on mo­nen ai­dol­ta Step­he­niltä ja Ja­nel­ta tun­tu­neen nyans­sin pal­jas­tu­mi­nen näyt­te­lijöi­den kek­sinnök­si, mut­ta myös mo­ni de­tal­ji pa­rin ta­paa­mi­ses­ta ja ar­jen merk­ki­paa­lus­ta teo­rioi­den syn­ty­het­kiin ja Step­he­nin ää­nen lo­pul­ta vie­nee­seen tra­keos­to­miaan osoit­tau­tuu va­paas­ti muun­nel­luk­si. Elo­ku­va sai kui­ten­kin Haw­king­sien hyväk­synnän, jo­ten puh­taas­ta sa­dus­ta ei ole ky­se. Täy­tyy siis toi­voa, että roo­lei­hin­sa upon­neet näyt­te­lijät ja ta­ri­naan pitkäl­li­ses­ti pe­reh­ty­nyt tuo­tan­to­tii­mi on­nis­tui luo­maan au­tent­ti­sen ker­to­muk­sen vaik­kei to­si­ta­ri­naa raa­mat­tu­naan selväs­ti pitä­nytkään. Myös tie­teel­lis­ten teo­rioi­den se­los­tuk­set jä­tetään tässä mui­den läh­tei­den tehtäväk­si.

Var­maa on kui­ten­kin se, että Ed­die Red­may­ne te­kee miespääo­sas­sa il­miömäi­sen roo­li­suo­ri­tuk­sen jo­ka on Os­car-voit­toon joh­ta­nei­den tul­kin­to­jen­kin har­vas­sa jou­kos­sa ku­mar­ta­mi­sen ar­voi­nen saa­vu­tus. Red­may­ne on­nis­tuu esittämään ete­nevän sai­rau­den run­te­le­man mie­hen us­kot­ta­vas­ti tau­din kai­kis­sa vai­heis­sa ja pitää fo­kuk­sen jat­ku­vas­ti elämässä sai­rau­den lo­mas­sa. Tämä tun­tuu us­kol­li­sel­ta va­lin­nal­ta sillä Step­hen it­se­kin pyr­ki il­mei­ses­ti si­vut­ta­maan sai­rau­den niin pitkään ja pitkäl­ti kuin se oli mah­dol­lis­ta. Vä­hin elein ja il­ki­ku­ri­sel­la char­mil­la syn­tyvä hah­mo on vai­kut­ta­va ja il­luu­sio to­del­li­sen Step­hen Haw­kin­gin koh­taa­mi­ses­ta vah­va.

S­tep­hen Haw­king saat­toi muut­taa tie­de­maail­maa, mut­ta elo­ku­va on kui­ten­kin yhtä pal­jon Ja­nen kuin Step­he­nin­kin ta­ri­na. Elo­ku­va pe­rus­tuu osit­tain Ja­ne Haw­kin­gin re­vi­sioi­maan toi­seen elämän­ker­ta­kir­jaan­sa "T­ra­ve­ling to In­fi­ni­ty: My Li­fe with Step­hen", jo­hon oh­jaa­ja ei kui­ten­kaan ko­men­teis­saan tai­da vii­ta­ta ker­taa­kaan. Fe­li­ci­ty Jo­ne­sin an­siok­kaas­ti tässä tul­kit­se­ma Ja­ne on luon­non­voi­maa lä­hes­tyvä san­ka­ri omas­sa oi­keu­des­saan, jo­ka koh­ta­si seu­rus­te­lu­kump­pa­nin­sa kas­va­vat haas­teet ja täys­työl­listävän per­he-elämän val­loit­ta­val­la vah­vuu­del­la, ja em­pa­tiaa kos­kaan me­nettämättä. Pa­ri te­kee­kin tässä vai­ku­tuk­sen kah­te­na poik­keuk­sel­li­sen vah­va­na ih­mi­senä, jot­ka mo­lem­mat voit­ti­vat eteensä ti­pah­ta­neet es­teet niin täy­del­li­ses­ti kuin se olo­suh­teis­sa vain oli mah­dol­lis­ta.

Lo­pul­ta ky­seessä on aja­tuk­sel­la ete­nevä ja vai­kut­ta­van kos­ket­ta­va draa­ma, jo­ka ei ehkä ole vir­heetön elämän­ker­ta­ku­vaus, mut­ta ins­pi­roi­va­na ker­to­muk­se­na ver­taan­sa vail­la. Elo­ku­vaan on näh­ty tar­peel­li­sek­si pa­ran­nel­la to­si­ta­ri­nan vai­hei­ta, mut­ta tästä huo­li­mat­ta elämä elo­ku­van ta­ka­na näyttäy­tyy vai­kut­ta­vas­ti. Kom­ment­ti­rai­dan kuun­te­le­mi­sen jäl­keen elo­ku­val­le on vai­kea an­taa täyttä viittä täh­teä, mut­ta it­se kat­so­mis­ko­ke­mus sii­hen­kin tai­pui­si.