Mic­hael Ci­mi­non eep­pi­nen länkkä­ri on is­kos­tu­nut his­to­rian­kir­joi­hin yh­tenä kaik­kien ai­ko­jen suu­rim­mis­ta flo­peis­ta, jo­ka ajau­tui per­fek­tio­nis­min tiellään li­ki vuo­den viiväs­tyk­seen ja mo­nin­ker­tai­seen bud­jet­tiy­li­tyk­seen. Vil­lit ta­ri­nat tais­te­lu­kentän al­le ra­ken­ne­tuis­ta kas­te­lu­ka­na­vis­ta (jot­ta nur­mik­ko var­mas­ti näyttäi­si vih­reältä ver­ta vas­ten) ja kau­pun­ki­la­vas­tei­den pur­ka­mi­ses­ta tien le­ventä­mi­sek­si muu­ta­man ja­lan ver­ran seu­raa­vat yhä elo­ku­vaa, mut­ta nyt uu­sin­ta­kier­rok­sel­la ar­viot ovat ol­leet elo­ku­val­le suo­siol­li­sem­pia kuin ai­koi­naan.

K­ris Kris­tof­fer­son ja John Hurt ovat Har­var­din käy­neet ystä­vyk­set, jot­ka nyt huo­maa­vat ole­van­sa eri puo­lil­la siir­to­lais­kiis­taa kes­kellä Wyo­min­gin ava­ria man­tu­ja. En­simmäi­sek­si mai­nit­tu on she­rif­fi, jo­ka ei kat­so hyvällä silmällä eu­roop­pa­lais­siir­to­lais­ten pot­ki­mis­ta ja jäl­kimmäi­nen vis­kiin su­run­sa hu­kut­ta­va si­ka­ri­her­ra, jon­ka on vai­kea ir­rot­taa sym­pa­tian­sa pot­ki­mi­sen ta­ka­na ole­vis­ta suur­ti­lal­li­sis­ta. Ase­tel­man ta­ka­na on vuo­den 1892 huh­ti­kuus­sa John­so­nin pii­ri­kun­nas­sa puh­jen­nut to­del­li­nen konf­lik­ti, mut­ta tämän vai­hei­ta seu­ra­taan vain viit­teel­li­ses­ti eikä hah­moil­la­kaan vai­ku­ta ole­van pal­joa to­si­poh­jaa.

E­tee­ri­nen ja mil­tei uni­ses­ti ete­nevä ker­to­mus avau­tuu va­kuut­ta­van laa­jal­la skoo­pil­la, ai­van ku­ten eep­pi­siin mit­toi­hin pyr­kivän teok­sen tu­lee­kin. La­vas­teet ja pu­vut on teh­ty vii­mei­sen pääl­le, jouk­ko­koh­tauk­sis­ta ei puu­tu osa­not­ta­jia ja kai­ken ai­kaa taus­tal­la avau­tu­vat län­nen jylhät mai­se­mat. Myös köy­hien siir­to­lais­ten elämää luo­da­taan an­siok­kaal­la ta­val­la, mut­ta na­pa­kan elo­ku­van kat­so­mi­sen si­jaan kä­sit­te­ly tun­tuu tur­han pal­jon to­dis­tu­sai­neis­ton esit­te­lyltä. Elo­ku­van al­ku­peräi­nen leik­kaus oli hu­hu­jen mu­kaan noin 5,5 tun­tia pitkä, mistä pi­tuus ly­he­ni jär­kyt­ty­neen stu­dion vaa­ti­muk­ses­ta 3 tun­tiin ja 39 mi­nuut­tiin en­nen en­si-il­taa. Ly­hyek­si jää­neen teat­te­ri­kier­rok­sen jäl­keen elo­ku­va ly­he­ni vielä oh­jaa­jan omis­sa kä­sissä 2,5 tun­nin ver­siok­si. Tällä le­vyllä nähtävä ver­sio on näistä kes­kimmäi­nen, eli al­ku­peräi­nen teat­te­ri­ver­sio.

E­lo­ku­va pi­laa us­kot­ta­vuu­ten­sa elämästä ir­taan­tu­neel­la ot­teel­laan ja kah­del­la yk­sittäi­sellä kömmäh­dyk­sellä. Näistä en­simmäi­nen tu­lee ai­van al­ku­met­reillä kun Har­var­din ylio­pis­to pal­jas­tuu he­ti en­simmäi­sistä otok­sis­ta läh­tien Eng­lan­nis­sa si­jait­se­vak­si Ox­for­din ylio­pis­tok­si. Näi­den kah­den se­koit­ta­mi­nen toi­siin­sa kun on yhtä to­dennäköistä kuin Eif­fel-tor­nin ja Em­pi­re Sta­te Buil­din­gin. Kai­ken lisäk­si pitkä al­kunäytös lisää vain vähän elo­ku­van myö­hempään ker­ron­taan, jos sitäkään. Tämä on myön­nettäväs­ti pelkkä tyy­li­vir­he, mut­ta kun sen huo­maa, on myö­hem­piin­kin vai­hei­siin vai­kea suh­tau­tua täy­sin va­ka­vas­ti. Toi­nen kömmäh­dys on elo­ku­van koo­mi­sek­si me­nevä lop­pu­koh­taus, jos­sa hur­jas­tu­neet siir­to­lai­set rat­sas­ta­vat ym­pyrää pys­sy­mies­ten ympä­rillä kuin jos­sa­kin sir­kus­pe­lissä, vain odot­taen omaa luo­tiaan.

Ko­ko­nai­suu­te­na ky­seessä on epä­ta­sai­nen länkkä­ri. Gen­ren fa­neil­le on tar­jol­la pal­jon ihas­tel­ta­vaa ja ih­me­teltävää rik­kaan draa­man muo­dos­sa, mut­ta tun­nel­ma jää va­paas­ti­hen­gittäväk­si ja me­no lo­pul­ta san­gen päättömäk­si. Yri­tys on ko­va, mut­ta ki­pinä ei tar­tu.