Heat — ajojahti on tv-sarja Miami Vicen luojana tunnetuksi tulleen Michael Mannin toiseksi paras elokuva.
Heat — ajojahti on tv-sarja Miami Vicen luojana tunnetuksi tulleen Michael Mannin toiseksi paras elokuva. Paras on ensimmäinen Hannibal Lecter -elokuva Pyskopaatin jäljillä (Manhunter, 1986). Molemmat ovat kestäneet aikaa erinomaisesti.
Se aika oli tosin toinen kuin nyt. Studioilla oli varaa palkata kaksi megatähteä samaan produktioon, ja näyttelijöillä itsellään oli vielä siihen halua. Egomaanisuus ei vielä tyystin vallinnut edes Hollywoodia.
Al Pacino toimii etsivänä ja Robert De Niro pankkiryöstöspesialistina. Kaksi miestä, sama intensiteetti.
On luultavasti väärin pitää miehiä toistensa sukulaissieluina. Täydellinen omistautuminen ammatille yhdistää, mutta lopulta miehet ovat toistensa vastakohtia. Etsivä Hanna (Pacino) elää työnsä kautta, pysyy etäisenä vaimolleen, mutta pystyy näyttämään empatiaa läheisilleen ja työkavereilleen. Hän toki katsoo nietscheläiseen kuiluun ja kuilu katsoo takaisin, mutta ei hän sinne putoa. De Niro pyristelee sosiopatian ja inhimillisyyden välillä. Hän kulkee vääjäämätöntä loppuaan kohden.
Elokuva tuntui tuoreeltaan suorastaan häkellyttävältä kokemukselta ja mielellään tätä katsoo edelleen: pankkiryöstön jälkeen rynnäkkökivääri laulaa siihen malliin, ettei mikään välienselvittely missään elokuvassa tunnu tämän jälkeen juuri miltään. Nyt kahdenkymmenen vuoden jälkeen Heat panee nykypäivän tehosterymistelyjä suorastaan halvalla.
Uusintakierroksella huomioi, kuinka Val Kilmer tekee elämänsä roolin yhtenä koplan jäsenistä. Natalie Portman on puolestaan oireieleva teini-ikäinen 10 vuotta ennen Tähtien sota –osiaan.
Nätin filmimäinen kuva on tummasävyinen ja tiukka, luontevalla tavalla skarppi ja väritoistoltaan hallittu. Jokunen otos jää hikisen tukkoiseksi, mutta näiden vastapainoksi tarjolla on useita vetoavan terävästi luotaavia otoksia. Lähikuvissa onkin loistoa ja päivänvalossa ulkona skoopi laajenee maukkaasti. Vaihtelustaan huolimatta kokonaisuus on ehyt, tyylikäs, taidokas ja teknisesti pätevä.
Kuvan kontroversiaalein osa-alue on sen sinertäväksi ja tummasävyiseksi vedetty väritoisto. Kyseessä on ohjaajan itsensä peukaloima kuosi, jota hän sorvasi jo aiemmin blu-raynä ilmestynyttä "Director's Definitive Edition" -julkaisua varten. Monin paikoin vaikutelma on perin tyylikäs, mutta toisinaan jälki jättää kaipaamaan aiemman version luonnollisempaa väritoistoa, jossa ei haettu pakkasasteita. Ero on havaittava, eikä A/B-vertailussa vanhaan DVD-julkaisuun yksinomaan mairitteleva tälle DDE-versiolle, mutta itse 4K-toisto on tähän syytön.
Äänipuolella käytössä on yhä 5.1-kanavainen DTS-HD Master Audio, joka pitää tunkeilijat poissa tontiltaan asenteella. Aseet ja miehet puhuvat tässä yhtä painokkkaasti. Legendaarinen pankkiryöstö on yhä yhtä iskevä kuin maineensa, ja tämän rinnalla muut kohtaukset tuntuvat etenevän kuin kuiskaten.
Boksi sisältää sekä elokuvan 4K- että HD-versiot omilla levyillään. Mukana ei nyt ole aiemman kaksilevyisen BD-painoksen ekstroja, mutta ohjaajan kommenttiraita onneksi löytyy molemmilta levyiltä. (PS/IJ)