Sar­ja Men­nyt maail­ma vuo­del­ta 1981 on yk­si Bri­tan­nian te­le­vi­sio­his­to­rian laa­tu­tuo­tan­non kruu­nun­ja­lo­ki­vistä. Eve­lyn Waugh’n ro­maa­ni­fil­ma­ti­soin­nin suu­ri suo­sio sekä tv-en­si-il­las­sa että dvd-ver­sion il­mes­tyessä 2000-lu­vul­la on var­mas­ti in­noit­ta­nut uu­den elo­ku­va­so­vi­tuk­sen tuot­ta­jia. Ai­heel­la on teo­rias­sa val­miik­si pe­tat­tu yleisö­poh­ja, jo­ka ai­na­kin pe­riaat­tees­sa lie­nee kiin­nos­tu­nut nä­kemään myös te­le­vi­sio-oh­jauk­sia aiem­min teh­neen Ju­lian Jar­rol­din uu­den tul­kin­nan.

En ole sar­jak­las­sik­koa sit­tem­min uu­des­taan kat­sel­lut. Muis­tot ovat kui­ten­kin kul­taa ja sen rin­nal­la uu­sin­ta­ver­sio jää kal­va­kak­si, vaik­ka tai­ta­val­ta ja tin­kimättömältä tun­tuu­kin. Jo Men­neen maail­man al­ku­peräi­nen ni­mi Bri­des­head Re­vi­si­ted viit­taa nos­tal­giaan men­nyttä ai­ka­kaut­ta, sen ta­pah­tu­mia ja ta­pah­tu­ma­paik­ko­ja koh­taan. Liekö sit­ten kak­si­tun­ti­sen elo­ku­van syytä, et­tei siinä ajas­sa eh­di kiin­tymään tuon kar­ta­non vä­keen ja sen rap­peu­tu­vaan kul­ta­kau­teen? Mo­nio­sai­sen sar­jan tai al­ku­peräis­ro­maa­nin seu­ras­sa nämä ih­mi­set tu­le­vat var­mas­ti tu­tum­mik­si ja si­ten heidän koh­ta­lon­sa­kin rii­pai­see sy­vem­min.

Vi­ka ei ole näyt­te­lijöissä, vaik­ka Je­re­my Iron­sin ja Ant­ho­ny And­rew­sin ken­kiin as­tu­mi­nen ei ole var­maan­kaan hel­poim­mas­ta päästä. Char­les Ry­de­rin, äi­dittömän maa­la­rin roo­lis­sa Matt­hew Goo­de (T­he Loo­kou­tin pank­ki­ros­vo­na tut­tu) on var­sin va­kuut­ta­va ja hen­kii eh­dot­to­mas­ti oi­keaa vi­rettä. Ker­to­janää­nenä Goo­de tuo pai­koin mie­leen it­sensä Iron­sin.

Ry­der on vaa­ti­mat­to­mam­man taus­tan omaa­va­na Bri­des­hea­din in­no­kas vie­ras. Sieltä pois sen si­jaan pyr­kii Char­le­siin ystä­vys­tyvä kar­ta­non omis­ta­jan poi­ka, Se­bas­tian Fly­te. Häntä esittää Ben Whis­haw, elo­ku­vis­sa Vel­je­ni Tom ja Par­fyy­mi pä­tevöi­ty­nyt näyt­te­lijä. Myös Fly­ten si­sar Ju­lia vi­haa lap­suu­ten­sa kar­ta­noa. Ar­voi­tuk­sel­lis­ta Ju­liaa esittää Ha­ley Atwell, Al­le­nin Cas­sand­ra’s Drea­mistä tut­tu.

Kar­ta­non lisäk­si Char­les ihas­tuu vil­pittömäs­ti bo­hee­miin Se­bas­tia­niin, jo­ka kui­ten­kin odot­taa ystävältään enemmän kuin tämä on val­mis an­ta­maan. Char­les ni­mittäin ra­kas­tuu Se­bas­tia­nin si­sa­reen.

- Si­nun on­gel­ma­si on se, et­tet kos­kaan kuu­lu mi­hinkään po­ruk­kaan, sa­noo Se­bas­tian Char­le­sil­le. Kun Se­bas­tian ei saa kai­paa­maan­sa vas­ta­kai­kua, hä­nen al­ko­ho­lis­min­sa pa­he­nee eikä ystä­vyys enää pa­laa. Ti­lal­le Char­les ei saa myöskään Ju­liaa, kos­ka per­heen (tai kar­ta­non) pe­rin­tei­den mu­kaan avio pitää sol­mia ka­to­li­sen eikä erius­koi­sen ag­nos­ti­kon kans­sa.

Tär­keä hen­kilö ta­ri­nas­sa on Bri­des­hea­din val­tia­tar, Fly­ten per­heen äi­ti, La­dy March­main. Häntä näyt­te­lee vii­leällä auk­to­ri­tee­til­la Em­ma Thomp­son. La­dy March­main on tiuk­ka ka­to­li­nen, jon­ka syn­nin­tun­to on tar­tu­tet­tu lap­siin. Se­bas­tia­nin ho­mo­sek­suaa­li­suus py­ritään kieltämään ja Ju­lian oma tah­to lan­nis­ta­maan. Lo­pul­ta äi­ti on liian vah­va vas­tus­ta­ja Bri­des­hea­diin pyr­kiväl­le us­ka­li­kol­le. Char­les käy vain vie­raa­na rak­kau­den ta­los­sa. Su­vun päänä La­dy March­main pys­tyy ni­tistämään us­kon­nol­laan vielä hau­dan ta­kaa­kin jäl­keläi­sensä, jo­pa eron­neen, Ve­net­siaan muut­ta­neen mie­hensä (Mic­hael Gam­bon).

Ju­lian Jar­rol­din oh­jaa­jan ote tun­tuu sit­ten­kin liian klii­ni­seltä, vaik­ka ta­ri­nan poh­jim­mai­nen var­joi­suus an­taa sii­hen­kin lu­van. Lop­pu­vai­ku­tel­mak­si jää, että al­ku­peräis­sar­jan säih­ke ja sen näyt­te­lijöi­den ka­ris­ma on­nen het­ki­neen ja huu­mo­rin pilk­kei­neen jät­tivät tätä uu­tuut­ta py­syvämmän jäl­jen. Jar­rol­din elo­ku­vas­ta jää kai­paa­maan sy­vempää ystä­vyyttä, in­to­hi­moi­sem­paa rak­kaut­ta ja elävämpää ajan­ku­vaa. On vai­kea jäädä ikävöimään jo­tain, jo­ta kat­so­ja ei eh­di ko­kea nos­tal­gian ar­voi­sek­si.

Tämä­kin ver­sio on to­ki kiin­nos­ta­va ja huo­lel­la teh­ty. Mut­ta jos kar­ta­no­ro­man­tiik­kaa ja angs­tis­ta, kir­jal­lis­poh­jais­ta ta­ri­naa kai­paa tal­ven­sa kes­kel­le, niin Ian McEwa­nin ro­maa­niin pe­rus­tu­va So­vi­tus (2007) kan­nat­taa kat­soa en­sin. (HB)