Led Zep­pe­lin oli 1970-lu­vun alus­sa ko­vem­pi kuin kos­kaan. Sil­ti kol­me vuot­ta kyp­sy­tel­ty elo­ku­va on aa­vis­tuk­se­no­mai­nen flop­pi. Ma­di­son Squa­re Gar­de­nin keik­ka 1973 on run­ko, jo­hon yh­dis­tetään fan­ta­sia­jak­so­ja ja ku­via bän­din yk­si­tyi­syy­destä. Var­sin­kin fan­ta­siat uh­kaa­vat viedä mie­len­kiin­non ko­ko elo­ku­vaa koh­taan.

Mu­sii­kil­li­ses­ti­kaan ei ai­van prii­maa puk­kaa, sillä ”­Rock & roll” al­kaa to­del­la huo­nos­ti ja sur­keil­la soun­deil­la. So­lis­ti Ro­bert Plan­tin ää­ni on aluk­si tu­kos­sa ja Jim­my Pa­gen ki­ta­ra mik­sat­tu liian alas. Tämä kor­jaan­tuu, kun ”B­lack Dog” al­kaa soi­da. Pa­gen viu­lu­ki­ta­ra on edel­leen pie­ni klas­sik­ko. Mut­ta jo­pa ”W­ho­le Lot­ta Lo­ven” rif­fit me­nevät ha­ra­koil­le. Huo­nom­paa käännöstä fil­min ni­mek­si ei ole eikä tu­le, mut­ta senhän kek­si jo­ku ne­ro­pat­ti jo 1970-lu­vul­la.

Neljän­nes­vuo­si­sa­ta myö­hem­min ei myöskään ih­met­te­le sitä, että punk syn­tyi sa­maan ai­kaan elo­ku­van kans­sa. Pa­gen ti­lu­tuk­set eivät edus­ta enää tätä päivää, vaik­ka bän­din kuu­den en­simmäi­sen le­vyn ai­ka­na hän kun­nos­tau­tui juu­ri nä­ke­myk­sel­li­senä soun­di­vel­ho­na eikä niinkään tek­ni­senä tai­tu­ri­na. Mitä on aja­tel­ta­va so­lis­tis­ta, jo­ka kie­kuu ma­nee­ri­no­mai­ses­ti ja pu­keu­tuu kuin ny­ky päivän pik­ku­pis­sik­set löy­det­tyään jos­tain pui­ku­la­pe­ru­nan, jon­ka on tun­ke­nut oi­keaan lah­kee­seen­sa. Mut­ta ryt­mi­ryhmä tai­vaas­ta, John Paul Jo­nes ja John Bon­ham, heistä ei löy­dy pa­haa sa­not­ta­vaa kai­va­mal­la­kaan.